Elämää..

Eemeli ei enää äitin poika…

ninnu — Sat, 08 Nov 2008 22:08:55 +0000

ISI on nyt Eemelin maailmassa kovin juttu!!
Äiti ei. Kyllä riipaisee..
Onhan isitkin tärkeitä, mutta äitinä toivoisin olevani se tärkein. Ja nyt Eemeli rakastaa isäänsä enemmän kuin mitään maailmassa. Isin kanssa täytyy kaikki asiat tehdä. Äitin kanssa ei.
Olen onnellinen heidän puolestaan. Huomaan rakastavani Eemelin isää enemmän kun huomaan hänet tekevän asioita poikansa kanssa.
Mikä voisikaan olla kauniimpi näky kuin mies koko komeudessaan poikansa kanssa metri versus kaksi, noin karkeasti sanottuna, mutta se näky mykistää syvimmänkin mieleni sopukan. Ja sitä kuvaa en suostu vaihtamaan miljardista tai äärettömästä summastakaan. Se miten mieheni katsoo poikaansa kertoo minulle enemmän kuin tuhat sanaa tai se miltä poikani näyttää kun otta isäänsä kädestä, se on korvaamatonta. Ja tätä kuvaa aion vaalia maailaman ääriin ja lupaan etten ikinä unohda miksi Eemeliä tai Eemelin isää rakastan!!!

Äiti, tätä tässä.

ninnu — Sat, 01 Nov 2008 20:52:19 +0000

Ohhoh, onpas aikaa vierähtänyt viimeisesstä kirjoituksesta. En vaan ole edes muistanut koko blogin olemassa oloa. Töissä ei kehtaa saati ehdi kirjoittaa ja kotona on sitten niin paljon muuta tekemistä, niin ja siinä vaiheessa kun Eemelin on saanut nukkumaan on jo itsekin aika valmista kamaa. (n. 20.00) Noloa myöntää.
Eemeli on kehittynyt ihan hurjaa vauhtia siitä kun aloitin työt ja hän tarhan. Kävelee ja tapailee sanoja. Vakio nykyään on äiti tätä tässä. Tänään kun soitin veljelleni, Empun enolle poika sanoi: hajoo:) Kyllä nauratti ja kuulosti niin söpölle. Tuntuu kuin vieläkin päivä päivältä tunteet häntä kohtaan vain kasvaisivat.
Kun hänet hakee tarhasta ja poika tulee vastaan hymyissä suin, tuntuu kuin ensin kiireinen ja rankka päivä olisikin pyyhitty pois ja jäljelle jää vain ihanat isot siniset silmät ja naurava suu. Siitä kai se onni koostuu. Kun näkee oman lapsen silmissä, että hei juuri sinua odotin kiva kun tulit. Tuntuu kuinka sydän pakahtuu onnesta. Alkuun mulla oli sellainen tunne, että olenko jotenkin huono äiti kun lähden töihin, enkä ole kauemmin kotona. Lastani varten. Vielä ajoittain tunnen piston sydämessäni, mutta enää harvemmin. Kun näkee kuinka lapsi viihtyy ja tykkää olla mielikään ei paha.
Meillä on ollut aika rankka syksy. Emppu on sairastellut paljon, lyhyt versio: astma ja kissat pois. Vielä en pysty kirjoittamaan asiasta sen enempää aihe on liian arka. Mutta joskus sitten.

Iloisempiin asioihin! Lomamatka ensi toukokuulle varattu. Kaksi viikkoa. Lepoa. En jaksa odottaa.
Lämpöä ja rantaa. Saa nähdä monenko kamelin arvoinen sitä nykyään on? Heh…

Mugambe, Nuanes ja Ilobas iloinen perhe Namibiasta!

ninnu — Sun, 14 Sep 2008 08:10:08 +0000

Jossain, sanotaanko vaikka Namibiassa. Asuu varmastikkin perhe, johon kuuluu äiti, isä ja poika.
Ne saattaisi asua vaikka savimajassa. Pojan nimi olisi vaikka Mugambe, äiti voisi olla Nuanes ja isä Ilobas. Niillä olisi myös kaksi kissaa bats ja ryyts. Ne olisi aikas onnellisia, vaikka ei niillä ole internettiä, hienoja leluja, kalliita merkkivaatteita, ei edes autoa. Heillä on toisensa ja se riittää. Mietin vaan tässä joku päivä kuinka materialistinen olen. Suurinpiirtein jo jotain ostaessani, mietin mitä sitten seuraavaksi hankin. (Vähän niinkuin mieheni, hänellä on tapana ruokaillessaan jo miettiä mitä seuraavalla aterialla syö!!!, tosi omituinen tapa ja on ihme ettei hän paina 200 kg tästä syystä.)
Olen huomannut tämän tavan itsessäni jo aiemmin ja useasti. Tänään tein lupauksen itselleni. Lopetan sen, koska se on ärsyttävä piirre itsessäni, enkä voi sietää tätä tapaani! Luulen, että Mugambe, Nuanes ja Ilobas eivät mieti materiaa. Heillä on aivan tarpeeksi hommaa miettiä mistä seuraava ateria koostuu, lähtisikö Ilobas metsälle illallista hankkimaan, olisiko seepraa vai kalkkarokäärmettä:) Niin makunsa kullakin ja tämä on minun tarinani niin saan vapaasti päättää mitä syödään, missä syödään ja ketkä ovat kutsuttujen listalla illallispöydässä. Mugambella on aivan eri lähtökohdat elämään kuin vaikka Eemelillä. Eemelillähän oli jo ennen syntymää kaikki tarpeellinen tietokoneesta merkkivaatteeseen. Mutta tekeekö se Eemelistä sen onnellisempaa? EN usko. Kuinka epäoikeudenmukaista kuitenkin on se, että Mugambe kenties joutuu taistelemaan jopa saadakseen lasillisen vettä. Siis puhdasta vettä. Eemeli voi surutta lorotella vettä litroittain suihkussa päällensä, mutta Mugambe parka ei saa sitä edes juodakseen. Kumpihan heistä aikuisena on onnellisempi tai kummalla on paremmat lähtökohdat tähän elämään? Mene ja tiedä, mutta siitä olen vakuuttunut että materia ei tee onnelliseksi. Ja kuinka helposti sitä tulee omaa lastaan hemmoteltua, ei sitä pahuuttaan tee, mutta minun olisi syytä muistaa, ettei ole hyvä esimerkki opettaa lapselle, että tätä sitä taas tuli ostettua ja onpas äippä nyt niin happy. Lopetan ostelun nyt. Turhan ostelun. Alan iloitsemaan jostain ihan muista jutuista. Tänä aamuna parasta oli Eemelin juuri oppima tekonauru, koomista kuin mikä ja mikä tärkeintä aivan ilmaista. Jotta tarinalle tulisi onnellinen loppu. Olen päättänyt lopettaa tarinan, niin että Mugambe ja Eemeli tapaavat toisensa joskus aikuisena ja heistä tulee mitä parhaimmat kaverit, niin hyvät ystävät, että heidän vanhempansakin alkavat kaveraamaan. Aina yhdessä ollessaan he miettivät kuinka he ovat kaikki niin samanlaisia vaikka ovat aivan eri “maailmoista”, mutta joka kerta he muistavat, että heitä yhdistää onni ja iloisuus sekä toisten kunnioitus ja suvaitsevaisuus kaikkea erilaista kohtaan. Harmi, ettei elämä ole kaikille tasapuolista. Ja vaikkei nyt ihan tasapuolista olisikaan, niin kyllä kaikille pitäisi riittää puhdasta vettä ja ruokaa. Silloin kun haluaa muutosta, kaiketi on paras muuttaa omia toimiaan ja omia ennakkoluulojaan. Tästä päivästä alkaen lupaudun olemaan parempi ihminen muille ja armollisempi itselleni, sitä se Nuaneskin toivoisi;)

Mulla on taas elämä:)

ninnu — Wed, 10 Sep 2008 18:03:24 +0000

Siis oma sellainen. Semmonen, että voi vaan vaikka lähteä tyttöjen kanssa laivalle, juoda tolkuttoman paljon punkkua, kärsiä unenpuutteesta ja todeta että voi hitsi ei tässä enää ihan nuori ole, mutta samaan hengenvetoon muistaa myös ettei ikä loppukaan, tanssahdella melkein henkihieverissä rakkulat jalassa, mutta piittaamatta siitä (johtuu kaiketi siitä punkusta), parantaa maailmaa, juoda kaikkea eriväristä drinkki härdelliä (aamulla tuli todettua, että se kaiken sekaisein juominen ei ole ihan se paras vaihtoehto), ihanaa vaan olla, käydä yöpuvut päällä pahuuksilla (koomiseksi tekee sen, että kaverilla oli super sexyt vihreät lehmä housut, saan parhaat naurut mielessäni kun ajattelen häntä, no en voi kuitenkaan sanoa, että olin itse pukeutunut yhtään sen paremmin), sellanen oma elämä mulla taas on, sepä saa minut iloiseksi ja jaksaa taas paljon paremmin tyttöjen kanssa vietetyn laivareissun jälkeen. Mukavaa oli. Mutta punkkua enkä muutakaan alkoholipitoista en taida juoda ihan hetkeen!

Töissä on töitä. Ihan pirusti. EN tosiaan ehdi surffailemaan netissä saatika kirjoitella sähköpostia. Illalla en enää kovin usein jaksa avata konetta. Ehkäpä tässä lähitulevaisuudessa kun olen saanut kaiken oikeille uomille ja tehtyä ne jonkun en tiedä kuka on jättänyt kaiken tekemättä työt, niin saan taas aika ajoin hengähtää:) Siis lähettelen postia sitten, joten olkaa rakkaat kärsivällisiä. Mulla on nyt se työelämä ja oma elämä, joten lujaa menee, mutta menköön!

Niin ja Emppu aina vaan yhtä ihana ja paras oma lapsi ikinä;)

Enää ei ehi mitään.

ninnu — Mon, 01 Sep 2008 17:50:44 +0000

Muuta kuin olemaan töissä. Ja kun on koko päivän ollut töissä koneella ei tee enää mieli avata konetta kotona, näin se vaan on.
Kotona on kiva seurailla mitä kaikkea Emppuliini on oppinut. Hän oppi viikonloppuna kävelemään, hurjan näköistä homma vaikka hän aika varovainen onkin. Vikonloppuna oltiin Airistolla, porukoitten ja veljeni sekä hänen kultsunsa kanssa. Täytyy todeta, että oli aivan ihana viikonloppu ja vieläkin hymy nousee huulille kun ajattelee heitä:) Emppuhan täytti perjantaina vuoden ja tietenkin näin jälkikäteen katsottuna sehän on mennyt hurjan nopsasti.

Raskaus/Äiti aivot ovat väistyneet ja normi toiminta yläkerrassa on alkanut. On se vaan jännä juttu mitä oma-aika saa aikaan. On mukava jutella aikuisten juttuja tauolla. Oikeastaan on aika mukavaa olla töissä ja ei ole muuten paha juttu sekään, että esimieheni on nuori mies ja todella söpö!!! Semmonen veljellisesti söpö. Ei siis mitään aviokriisiä ole. Kaikki on sujunut yllättävän hyvin. Ohjelmat toimivat ihan niinkuin ennenkin, erilaiset dokumentit tehdään ihan niinkuin ennenkin ja oikeastaan kaikki on ihan just niinkuin ennenkin, mitä helvettiä mä stressasin???

Viikonloppuna on sitten laivalle lähtö tyttöporukalla. Emppu lähtee mummon ja uksan kanssa kylpylään kellumaan:) on varmaan hauskaa, eikä ehdi äitiä ikävöimään!
Kun saa höpötellä päivät huomaan, että ei ole oikein mitään sanottavaa näin iltaisin. Ei siinä muuta kuin sänky kutsuu ja huomenna taas töihin, öitä.

Muutama sananen..

ninnu — Sat, 23 Aug 2008 18:12:48 +0000

Käsittämätöntä, mutta totta! Kaikki on sujunut varsin mallikkaasti. Minun töihin menoni ja Empun tarhaaminen:)

Toki apuna viime viikolla oli tietysti kaikkien lasten sankari oma äiti, joka hoiteli mallikkaasti vara äitinä ja mummona oloa, mutta kuitenkin perjantaina mentiin jo ihan omalla kokoonpanolla, eikä ongelmia ollut. Täytynee todeta samaan hengen vetoon, että toistaiseksi kaikki sujuu. Toivoa sopii, että näin jatkuu. Äideista on todella hyötyä! Minun omani ainakin pesi ikkunat, teki pakkasen täyteen ruokaa, siivosi, hoiti Eemeliä ja meitä, kävi kaupassa, pesi pyykit ja kaiken irtaimiston ovista lähtien. Joka päivä odotti kotona lämmin ruoka ja maailman iloisin poika! Mikäs siinä oli kotiin tullessa! Onneksi on tuollainen reipas ja ihana äiti. Kyllä hänestäkin saisi olla kiitollinen useammin! Aivan ihana. Kerrassaan mahtava.

Muisti palailee pätkittäin, mutta olen ollut iloinen huomatessani työssä, että kaikki tieto ei olekaan kadonnut mustaan aukkoon, vaan tiedot ovat olleet kovalevylläni, mutten vaan ole muistanut niitä. Ihana huomata, että yläkerrassa vielä syttyy lamppuja. Erityisen iloinen olen ollut siitä, että uudet työkaverini ovat aivan ihania! En ole koskaan tuntenut oloani niin tervettulleeksi kuin tuonne. Kaiken kruunaa oma työhuone ja uusi tehtävä jota heillä ei ennen ollut, niin saan sen muokata aikalailla oman näköisekseni.
Ja muuten parasta: Tauot. Saa syödä ja juoda rauhassa. Kenelläkään ei ole kaksitsut housussa tai muuta hätää! Uskomatonta!

Emppu melkein kävelee. Tukien varassa menee jo kuin pieni pyörremyrsky. Ihan käsittämätön kasvun harppaus! Ei ole enää vauvan näköinen, on kuin iso poika. Ja edelleen aivan ihana koko 81 cm pituudellaan ja 14,3 kg painollaan. Maailman rakkain ja kallein aarteeni.

Niin jykevä on rakkaus..

ninnu — Fri, 15 Aug 2008 17:39:27 +0000

Vielä silloin kuin sain nähdä Eemelin ensi kertaa en voinut kuvitellakkaan kuinka paljon häntä rakastaisin. Kun laitoin hänet tänään nukkumaan, yritin tallentaa mieleni syövereihin joka ikisen liikkeen ja eleen. Pienen pienet sormet sekä varpaat. Ihanan nykkyrä nenän. Huokaisut, uni äänet ja kaiken minkä kykenin. Halusin tallentaa ne jonnekin syvälle sisimpääni, salaiseen paikkaan, jonne ei ole muilla pääsyä. Halusin kuunnella lapseni hengitystä, kuinka ihanalta se kuulostikaan! Rakkaus on kummallinen juttu. Vihan hetkellä sen voi unohtaa, mutta suurimpien tunteiden hetkessä se voi tuplaantua. Halusin tallentaa Eemelin kovalevylleni, koska joskus kun viidenkintoista vuoden päästä meillä voidaan käydä todella tiukkoja keskusteluja, haluaisn muistaa silloin hänet, sellaisena kuin hän oli nyt. Silloin voisin varmasti harkita kaksi kertaa sanani.

Koen kammottavaa ero tuskaa Eemelistä. En ole koskaan tuntenut tällaista fyysistä kipua kenenkään ihmisen takia. Minusta tuntuu kuin kulunut vuosi olisi muuttanut minua paljon. Parempaan. Koen, että vuoden aikana olen voinut vaikuttaa siihen minkälainen Eemeli on, mutta entä nyt kun hän menee tarhaan ja saa myös paljon ulkopuolisia vaikutteita, millainen hänestä sitten tulee? Toivon, että hän pysyy samanlaisena kuin nyt, mutta tämähän ei ole minusta kiinni. Mietin sitä, tunteeko hän sisimmässään, kun minä en ole päivisin läsnä, silloin kun hän minua eniten tarvitsisi, tuntuukohan hänestä siltä, että olen hylännyt hänet? Toivon totisesti, ettei. Mutta tähän en tule ikinä saamaan vastausta. Mietin sitä, että tulikohan minun liian äkkiä sitten lähdettyä takaisin työelämään. Olisiko kuitenkin pitänyt olla vielä tovi kotona Eemliä varten? Tämä kai on ikuinen suo ja mitä enemmän sitä pohtii, sitä syvemmälle sitä uppoaa.

Eemelillä on vielä kaikki edessä. Kaikki ihanuudet ja ikävä kyllä kamaluudet. Toivoisi, että voisi suojella omaa lastaan melkeinpä kaikelta, mutta totuushan on toinen. Jokainen meistä kokee ensi rakkaudet ja suudelmat jossain muualla kuin äidin valvovien silmien alla. Ja kuinka se sattuukaan sitten kun ne on ohi. Elämä melkein pysähtyy. Vaikka sekin on totta tietenkin, että vaikeina aikoinahan se on milloin perheen tuki ja turva korostuu. Vaikka arvostaisi sitä muutenkin.
Eemelihän on vielä pieni, mutta tunnen, että joudun maanantaina ottamaan sen ensi askeleen irti päästämisessä. Vauvaani ei ole. On vain pieni poika, joka aloittaa elämänsä yksilönä. Hän on Eemeli, ei hän ole Ninan poika tai Iiron poika, vaan hän on Eemeli yksikössä. Tästä eteenpäin tulee olemaan erityisen tärkeää se minkälaiset kotiolot lapsella on. Turvallisuus, se on minusta tärkeintä. Se, että siellä kotona on aina ne vanhemmat jotka rakastavat lastaan, oli sitten maailmassa ja elämässä tapahtunut mitä tahansa. Se, että voidaan keskustella kaikesta. (Ainakin omassa kotonani oli näin, asioista puhuttiin ihan niillä oikeilla nimillä.) Salaisuuksia ei ole. (mutta kaikkea ei silti tarvitse tietää!) Kuten ne ensi suudelmat, heh heh..

Kun olen pohtinut läpi viikon tätä meidän asiaa, huomaan olevani samalla surullinen, mutta myös iloinen. Tämähän on kaikkien käytävä läpi. Ero lapsestaan. Ikuisestihan hän ei voi helmoissani kulkea. Irti en päästä, mutta löysään vähän.

Mutta sen vannon, jos joku lastani koskaan “vahingoittaa” millään tavalla, kohtaa hän mielummin saatanan helvetin portilla kuin minut tai mieheni.

Päivitystä Eemelistä…

ninnu — Sat, 09 Aug 2008 18:38:36 +0000

Meillä harjoitellaan kovasti sanoja ja kävelyä.. kävely ottaa kyllä oman pumpun päälle ja rankimman kera. Huisin hurjan näköistä touhua näin sivusta katselijasta. Noustaan ja kaadutaan, tätä jatkuu useita toistoja. Jos ei tuosta kunto kasva ei sitten mistään. Huh, huh itsellä hiki koko ajan pinnassa, mutta se kai johtuu enimmäkseen jännityksestä. Poika tosin ei osaa kävellä. Vaan puikkelehtii tukia vasten ja joskus aivan kuin salaa huomaa seisovansa ihan itsekseen ja sekös häntä naurattaa. Minua kauhistutta.. Huomaan aina miettiväni, että kohta rysähtää vaikka kuitenkin niin tapahtuu aniharvoin. Mieskin jo sanoi, että ota nyt jo ihan iisisti, että täytyyhän hänen opetella itsekseen, ei hän muuten opi. Eikä hän voi tottua siihen, että aina otat kiinni jos kaatuu. Tottahan se on, mutta voi miten vaikeaa on olla menemättä ihan siihen viereen ja olla valmiina kiinni ottoon. Hyvin hän kyllä kaatuu nykyään lähes poikkeuksetta aina peffalleen, että kai huoleni on ihan turhaa. Peläkään vaan kun se homma näyttää niin todella hurjalta!

Nuori herra ja äiti menevät siis maanantaina ensi kertaa päiväkotiiin tutustumaan.. (sniiiiiiiiiiiiiiiiiif, tämähän on jonkun aikakauden tavallaan päätös!!!!)
Emppu aloittaa siellä ja äiti lähtee töihin 18. päivä. Koko ensi viikko ollaan yhdessä tarhassa totuttelemassa. Minusta tuo viisi kertaa on aika hyvä, joka päivä ollaan vähän kauemmin ja sitten parina vikana päivänä äippä lähtee tiettynä ajan kohtana pois. Minusta on kivaa, että pääsen näkemään mitä siellä oikein touhuillaan. (ja toivon todellakin, että pidän näkemästäni!) Empusta tulee “silkkiuikku” ja kun lueskelin hänen viikko kalenteriaan heillä on musiikkia sekä jumppaa mm. Ihan käsittämättömän ihanaa. Siellä hän ammentaa tietoa ja taitoa. Vaikka onhan tässäkin se kääntöpuoli, mistä sitä itse jää paitsi joka päivä. Kaikki ne ilmeet ja kaikki ne teot. Ennen kaikkea elo ilman häntä päivisin voi olla minulle aivan hirvittävää tuskaa. Toivottavasti itsellä on niin kiire uuden oppimisen kanssa, ettei ehdi miettimään. Vaikka olen vakuuttunut, että ehdin. Varmaan kaikki muu tieto menee ohi korvien, kun ajattelen omaa söpöä kökkiäistäni. Mutta usko on kova, me kyllä tästä selvitään ja onkos sitten sen ihanampaa kun työpäivän jälkeen näkee maailman rakkaimman naaman, sehän varmasti voittaa kaikki sinä päivänä koetut asiat!

Nyt kun h-hetkeen on enää reilu viikko, olen jo ehtinyt miettimään, että hei! Mulla on täysimittaiset kahvi- sekä lounastunnit! Ihan yksin! Ilman, että kukaan tarvitsee mitään tai jollakin on kesken ruokailun kakat housussa, joka tarvitsee asap apua. Niin, ihan itsekseen ja keskeytyksettä, luoja että olen kaivannut niitä hetkiä ja ollut, jopa saalaa vähän kateellinen aina joskus miehelleni ja hänen tunnin lounailleen ravintolassa… EN enää, mutta nyt kadehdin “tarhatätejä”, jotka saavat nähdä lapsestani kaikki ne ihanuudet, joita itsekin ennen, mutta vielä sitäkin enemmän.
Mutta. Kerron lisää sitten töihin paluustaa, kunhan nyt oikeasti olen ollut siellä:) Niin ja toivon, etten ole ihan uupunut, että jaksan joskus tännekin sanan tai toisen laittaa.

Ei yön vanhaa satasta, mutta viikon vanha vitonen:)

ninnu — Tue, 05 Aug 2008 17:50:54 +0000

Tämä lausahdus ei yön vanhaa satasta tuli mieleeni tänään 29-vuotis päivänäni. Isäni joskus sanoi minulle näin, kun ei ymmärtänyt silloista elämääni kaikin ajoin. Kaiketi eniten häntä kyrsi se etten säästänyt mitään pahojen päivien varalle, vaan rahat meni biletykseen ja milloin tuiki tärkeisiin vaatteisiin, kenkiin, meikkeihin, kynsiin, hiuksiin, pedikyyriin, ulkona ruokailuun, ja vaatteisiin sekä kenkiin, niin ja kenkiin taatustikin:) Isäni vaan jostain kumman syystä ei voinut tätä käsittää! (Kumma juttu!) No, ilokseni aamulla kun siivoilin lompakkoa, joka muuten oli täynnä kuitteja. Nykyisin ei ole enää oikeastaan koskaan paperi rahaa, on vaan liuta eri värisiä kortteja, joita joskus tulee vinguteltua aivan luvattoman paljon ja yleensä miehen tililtä. (omat on hyvä säilöä pahan päivän varalle…) Jotain olen oppisut siis vuosien varrella, heh he. Kuitenkin siinä lompakkoa siivoillessani, huomasin sekaisen ja epäjärjestyksen lomasta vitskan, hei miettikää kokonainen vitonen!! Ja muistan, että sain sen koomista kyllä isältäni, raha oli silloin tosin viisikymppinen, mutta lompakkoani kai vaivaa jokin kutistusmagia ja siksi se oli muuttunut viikossa vitoseksi. Mutta joka tapauksessa, siellä se oli säästössä se viikon vanha vitonen:) Että kyllähän se on näin se asia: Oppi ja ikä kaikki! Olen oppinut, ettei satasia kantsi säilytellä ne on hyvä heitellä kampaajille ja manikyyriin, mutta vitosista en luovu!
Elän nyt vielä vuoden kaksikymppisen elämää ja aion muuten ottaa tästä vikasta vuodesta ilon irti. Onhan tässä tullutkin jo pari vuotta himmailtu, eli ei kun nasta lautaan. Sataset kiertoon ja vitoset taskuun. Tämä kaksikymppinen kuittaa ja kumartaa, toivottelee kaikille mukavaa viikkoa ihan vaan noin yleisesti, huomaatteko jo kuinka positiivinen olen??? Suukot ja halit, elämä alkaa tästä:)

Ryppyjä rakkaudessa…

ninnu — Fri, 01 Aug 2008 19:24:24 +0000

Niin, me oltiin poistamassa niitä. Miehen sanoin. Nauratti koko ajatus, että nää nyt lähtee poistamaan kaikki rypyt rakkaudesta. No, ehkä siihen ei ihan yksi ilta riitä, mutta lupaava alku se ainakin on. Oli muuten todella hauskaa ja muistui taas mieleen sekin miksi tuon saman rakkaan kanssa on jaksanut olla näinkin kauan, niin ja miksi häntä vielä oikeasti rakavoi. Pitäisi vaan muistaa useammin! Pitäsi muistaa ottaa sitä yhteistä aikaa aina silloin tällöin koska se on todella tärkeää.
Silloin kun menee naimisiin ja pappi kysyy, tulee vastattua se tahdon. Myötä- ja vastamäessä, eikö se niin ole. Niin tahtoo olla toisen kanssa silloinkin kun se toinen ei ehkä ole ihan parhaimmillansa. Tahtoo olla myös silloin kun on. Sitähän se rakkaus ja toisen kunnioittaminen on. Haluta olla toisen kanssa, antamatta pienten vastoinkäymisten nujerruttaa. Mielestäni ja tämä on siis vain ja ainoastaan oma hlökohtainen mielipiteeni, nykyään erotaan aika suhteellisen helposti. Huomataan vaan, että jumalauta nytten se arki tuli ja veteli päin naama. Sitten ei sitä kestetä ja lähdetään. Tietysti minkälaista tahansa kohtelua ei tarvitse kenenkään katsoa ja hakatut yms. ovat ihan luku erikseen… Tarkoitan vaan ihan perus Maija ja Matti Meikäläisiä. Ei enää jakseta niitä vastamäkiä. Vai mistä kertoo avioerotilastot, ennen kai sitä oli kestettävä mitä vaan ja oltiin kun niin on kerran kirkossa sanottu. En tosiaan tiedä johtuuko se siitä että ihmiset vaan antaa helpommin periksi, mutta niin luulen. Eikä se kai kuitenkaan parane vaikka sen kumppanin vaihtaisi kuinka useasti, kun se arki silti joskus on aina vastassa. Joku joskus mulle sanoi, että hei kuule eihän ne eläimetkään ole yksiavioisia, jolloin muistin joutsenet. Ne valitsevat yhden kumppanin ja se on FOR LIFE. Että siinä meni senkin typeryksen teoria!
Itse ainakin olen sellainen ihminen, että kun meno alkaa olla liian tasaista ja tylsää, järjestän jonkun kriisin. Drama Queen vai miten se oli;) Täytyy saada jotain jännitystä elämään, ei kai, mutta niin se vaan menee. Huomaan sen vaan ikävä kyllä aina jälkikäteen. Olen myös vakuuttunut, että elän jonkinlaista kolmenkympin kriisi vaihetta. Sellaista kun katselee omaa elämäänsä ja miettii mitä menneistä vuosista on taka taskuun jäänyt. Sitten kun niitä mietii omasta mielestä ei mitään, mutta kun tutkii syvemmin asiaa ja avaa silmänsä huomaa, että ohoh kuinka paljon ja kuinka paljon huonommin asiat olisivat vaoineet mennäkkin. Varsinkin kun miettii niitä aikaisempi miessuhteitani, niin voi kamaluus, jos jonkun niitten tyyppien kanssa olisin, tätä blogia kirjoittelisin varmaan alakerran jätehuoneesta;)
Niin ja mikä parasta olen saanut Eemelin, siitä en voi kiittää ketään muuta kuin miestäni. Kauneimmasta asiasta minulle päällä maan. Mielestäni tänään kun olen taas mielessäni pohtinut näitä asioita on kirjoitus hyvä lopettaa erään erityisen viisan, elämänkoulu viisaan miehen sanoihin: Kuuntele sydämesi ääntä, niin et koskaan tee väärin. Niin, isäni sanoi minulle kun pohdin kaikennäköisiä asioita maan ja taivaan välillä, siinä ei tarvitse olla sen suurempi professori, kun tietää mistä puhuu.