Niin jykevä on rakkaus..
Ξ Elokuu 15th, 2008 | → | ∇ Yleinen |
Vielä silloin kuin sain nähdä Eemelin ensi kertaa en voinut kuvitellakkaan kuinka paljon häntä rakastaisin. Kun laitoin hänet tänään nukkumaan, yritin tallentaa mieleni syövereihin joka ikisen liikkeen ja eleen. Pienen pienet sormet sekä varpaat. Ihanan nykkyrä nenän. Huokaisut, uni äänet ja kaiken minkä kykenin. Halusin tallentaa ne jonnekin syvälle sisimpääni, salaiseen paikkaan, jonne ei ole muilla pääsyä. Halusin kuunnella lapseni hengitystä, kuinka ihanalta se kuulostikaan! Rakkaus on kummallinen juttu. Vihan hetkellä sen voi unohtaa, mutta suurimpien tunteiden hetkessä se voi tuplaantua. Halusin tallentaa Eemelin kovalevylleni, koska joskus kun viidenkintoista vuoden päästä meillä voidaan käydä todella tiukkoja keskusteluja, haluaisn muistaa silloin hänet, sellaisena kuin hän oli nyt. Silloin voisin varmasti harkita kaksi kertaa sanani.
Koen kammottavaa ero tuskaa Eemelistä. En ole koskaan tuntenut tällaista fyysistä kipua kenenkään ihmisen takia. Minusta tuntuu kuin kulunut vuosi olisi muuttanut minua paljon. Parempaan. Koen, että vuoden aikana olen voinut vaikuttaa siihen minkälainen Eemeli on, mutta entä nyt kun hän menee tarhaan ja saa myös paljon ulkopuolisia vaikutteita, millainen hänestä sitten tulee? Toivon, että hän pysyy samanlaisena kuin nyt, mutta tämähän ei ole minusta kiinni. Mietin sitä, tunteeko hän sisimmässään, kun minä en ole päivisin läsnä, silloin kun hän minua eniten tarvitsisi, tuntuukohan hänestä siltä, että olen hylännyt hänet? Toivon totisesti, ettei. Mutta tähän en tule ikinä saamaan vastausta. Mietin sitä, että tulikohan minun liian äkkiä sitten lähdettyä takaisin työelämään. Olisiko kuitenkin pitänyt olla vielä tovi kotona Eemliä varten? Tämä kai on ikuinen suo ja mitä enemmän sitä pohtii, sitä syvemmälle sitä uppoaa.
Eemelillä on vielä kaikki edessä. Kaikki ihanuudet ja ikävä kyllä kamaluudet. Toivoisi, että voisi suojella omaa lastaan melkeinpä kaikelta, mutta totuushan on toinen. Jokainen meistä kokee ensi rakkaudet ja suudelmat jossain muualla kuin äidin valvovien silmien alla. Ja kuinka se sattuukaan sitten kun ne on ohi. Elämä melkein pysähtyy. Vaikka sekin on totta tietenkin, että vaikeina aikoinahan se on milloin perheen tuki ja turva korostuu. Vaikka arvostaisi sitä muutenkin.
Eemelihän on vielä pieni, mutta tunnen, että joudun maanantaina ottamaan sen ensi askeleen irti päästämisessä. Vauvaani ei ole. On vain pieni poika, joka aloittaa elämänsä yksilönä. Hän on Eemeli, ei hän ole Ninan poika tai Iiron poika, vaan hän on Eemeli yksikössä. Tästä eteenpäin tulee olemaan erityisen tärkeää se minkälaiset kotiolot lapsella on. Turvallisuus, se on minusta tärkeintä. Se, että siellä kotona on aina ne vanhemmat jotka rakastavat lastaan, oli sitten maailmassa ja elämässä tapahtunut mitä tahansa. Se, että voidaan keskustella kaikesta. (Ainakin omassa kotonani oli näin, asioista puhuttiin ihan niillä oikeilla nimillä.) Salaisuuksia ei ole. (mutta kaikkea ei silti tarvitse tietää!) Kuten ne ensi suudelmat, heh heh..
Kun olen pohtinut läpi viikon tätä meidän asiaa, huomaan olevani samalla surullinen, mutta myös iloinen. Tämähän on kaikkien käytävä läpi. Ero lapsestaan. Ikuisestihan hän ei voi helmoissani kulkea. Irti en päästä, mutta löysään vähän.
Mutta sen vannon, jos joku lastani koskaan “vahingoittaa” millään tavalla, kohtaa hän mielummin saatanan helvetin portilla kuin minut tai mieheni.