Päivitystä Eemelistä…
Ξ Elokuu 9th, 2008 | → | ∇ Yleinen |
Meillä harjoitellaan kovasti sanoja ja kävelyä.. kävely ottaa kyllä oman pumpun päälle ja rankimman kera. Huisin hurjan näköistä touhua näin sivusta katselijasta. Noustaan ja kaadutaan, tätä jatkuu useita toistoja. Jos ei tuosta kunto kasva ei sitten mistään. Huh, huh itsellä hiki koko ajan pinnassa, mutta se kai johtuu enimmäkseen jännityksestä. Poika tosin ei osaa kävellä. Vaan puikkelehtii tukia vasten ja joskus aivan kuin salaa huomaa seisovansa ihan itsekseen ja sekös häntä naurattaa. Minua kauhistutta.. Huomaan aina miettiväni, että kohta rysähtää vaikka kuitenkin niin tapahtuu aniharvoin. Mieskin jo sanoi, että ota nyt jo ihan iisisti, että täytyyhän hänen opetella itsekseen, ei hän muuten opi. Eikä hän voi tottua siihen, että aina otat kiinni jos kaatuu. Tottahan se on, mutta voi miten vaikeaa on olla menemättä ihan siihen viereen ja olla valmiina kiinni ottoon. Hyvin hän kyllä kaatuu nykyään lähes poikkeuksetta aina peffalleen, että kai huoleni on ihan turhaa. Peläkään vaan kun se homma näyttää niin todella hurjalta!
Nuori herra ja äiti menevät siis maanantaina ensi kertaa päiväkotiiin tutustumaan.. (sniiiiiiiiiiiiiiiiiif, tämähän on jonkun aikakauden tavallaan päätös!!!!)
Emppu aloittaa siellä ja äiti lähtee töihin 18. päivä. Koko ensi viikko ollaan yhdessä tarhassa totuttelemassa. Minusta tuo viisi kertaa on aika hyvä, joka päivä ollaan vähän kauemmin ja sitten parina vikana päivänä äippä lähtee tiettynä ajan kohtana pois. Minusta on kivaa, että pääsen näkemään mitä siellä oikein touhuillaan. (ja toivon todellakin, että pidän näkemästäni!) Empusta tulee “silkkiuikku” ja kun lueskelin hänen viikko kalenteriaan 
heillä on musiikkia sekä jumppaa mm. Ihan käsittämättömän ihanaa. Siellä hän ammentaa tietoa ja taitoa. Vaikka onhan tässäkin se kääntöpuoli, mistä sitä itse jää paitsi joka päivä. Kaikki ne ilmeet ja kaikki ne teot. Ennen kaikkea elo ilman häntä päivisin voi olla minulle aivan hirvittävää tuskaa. Toivottavasti itsellä on niin kiire uuden oppimisen kanssa, ettei ehdi miettimään. Vaikka olen vakuuttunut, että ehdin. Varmaan kaikki muu tieto menee ohi korvien, kun ajattelen omaa söpöä kökkiäistäni. Mutta usko on kova, me kyllä tästä selvitään ja onkos sitten sen ihanampaa kun työpäivän jälkeen näkee maailman rakkaimman naaman, sehän varmasti voittaa kaikki sinä päivänä koetut asiat!
Nyt kun h-hetkeen on enää reilu viikko, olen jo ehtinyt miettimään, että hei! Mulla on täysimittaiset kahvi- sekä lounastunnit! Ihan yksin! Ilman, että kukaan tarvitsee mitään tai jollakin on kesken ruokailun kakat housussa, joka tarvitsee asap apua. Niin, ihan itsekseen ja keskeytyksettä, luoja että olen kaivannut niitä hetkiä ja ollut, jopa saalaa vähän kateellinen aina joskus miehelleni ja hänen tunnin lounailleen ravintolassa… EN enää, mutta nyt kadehdin “tarhatätejä”, jotka saavat nähdä lapsestani kaikki ne ihanuudet, joita itsekin ennen, mutta vielä sitäkin enemmän.
Mutta. Kerron lisää sitten töihin paluustaa, kunhan nyt oikeasti olen ollut siellä:) Niin ja toivon, etten ole ihan uupunut, että jaksan joskus tännekin sanan tai toisen laittaa.