Ryppyjä rakkaudessa…
Ξ Elokuu 1st, 2008 | → | ∇ Yleinen |
Niin, me oltiin poistamassa niitä. Miehen sanoin. Nauratti koko ajatus, että nää nyt lähtee poistamaan kaikki rypyt rakkaudesta. No, ehkä siihen ei ihan yksi ilta riitä, mutta lupaava alku se ainakin on. Oli muuten todella hauskaa ja muistui taas mieleen sekin miksi tuon saman rakkaan kanssa on jaksanut olla näinkin kauan, niin ja miksi häntä vielä oikeasti rakavoi. Pitäisi vaan muistaa useammin! Pitäsi muistaa ottaa sitä yhteistä aikaa aina silloin tällöin koska se on todella tärkeää.
Silloin kun menee naimisiin ja pappi kysyy, tulee vastattua se tahdon. Myötä- ja vastamäessä, eikö se niin ole. Niin tahtoo olla toisen kanssa silloinkin kun se toinen ei ehkä ole ihan parhaimmillansa. Tahtoo olla myös silloin kun on. Sitähän se rakkaus ja toisen kunnioittaminen on. Haluta olla toisen kanssa, antamatta pienten vastoinkäymisten nujerruttaa. Mielestäni ja tämä on siis vain ja ainoastaan oma hlökohtainen mielipiteeni, nykyään erotaan aika suhteellisen helposti. Huomataan vaan, että jumalauta nytten se arki tuli ja veteli päin naama. Sitten ei sitä kestetä ja lähdetään. Tietysti minkälaista tahansa kohtelua ei tarvitse kenenkään katsoa ja hakatut yms. ovat ihan luku erikseen… Tarkoitan vaan ihan perus Maija ja Matti Meikäläisiä. Ei enää jakseta niitä vastamäkiä. Vai mistä kertoo avioerotilastot, ennen kai sitä oli kestettävä mitä vaan ja oltiin kun niin on kerran kirkossa sanottu. En tosiaan tiedä johtuuko se siitä että ihmiset vaan antaa helpommin periksi, mutta niin luulen. Eikä se kai kuitenkaan parane vaikka sen kumppanin vaihtaisi kuinka useasti, kun se arki silti joskus on aina vastassa. Joku joskus mulle sanoi, että hei kuule eihän ne eläimetkään ole yksiavioisia, jolloin muistin joutsenet. Ne valitsevat yhden kumppanin ja se on FOR LIFE. Että siinä meni senkin typeryksen teoria!
Itse ainakin olen sellainen ihminen, että kun meno alkaa olla liian tasaista ja tylsää, järjestän jonkun kriisin. Drama Queen vai miten se oli;) Täytyy saada jotain jännitystä elämään, ei kai, mutta niin se vaan menee. Huomaan sen vaan ikävä kyllä aina jälkikäteen. Olen myös vakuuttunut, että elän jonkinlaista kolmenkympin kriisi vaihetta. Sellaista kun katselee omaa elämäänsä ja miettii mitä menneistä vuosista on taka taskuun jäänyt. Sitten kun niitä mietii omasta mielestä ei mitään, mutta kun tutkii syvemmin asiaa ja avaa silmänsä huomaa, että ohoh kuinka paljon ja kuinka paljon huonommin asiat olisivat vaoineet mennäkkin. Varsinkin kun miettii niitä aikaisempi miessuhteitani, niin voi kamaluus, jos jonkun niitten tyyppien kanssa olisin, tätä blogia kirjoittelisin varmaan alakerran jätehuoneesta;)
Niin ja mikä parasta olen saanut Eemelin, siitä en voi kiittää ketään muuta kuin miestäni. Kauneimmasta asiasta minulle päällä maan. Mielestäni tänään kun olen taas mielessäni pohtinut näitä asioita on kirjoitus hyvä lopettaa erään erityisen viisan, elämänkoulu viisaan miehen sanoihin: Kuuntele sydämesi ääntä, niin et koskaan tee väärin. Niin, isäni sanoi minulle kun pohdin kaikennäköisiä asioita maan ja taivaan välillä, siinä ei tarvitse olla sen suurempi professori, kun tietää mistä puhuu.