Käsittämätöntä, mutta totta! Kaikki on sujunut varsin mallikkaasti. Minun töihin menoni ja Empun tarhaaminen:)
Toki apuna viime viikolla oli tietysti kaikkien lasten sankari oma äiti, joka hoiteli mallikkaasti vara äitinä ja mummona oloa, mutta kuitenkin perjantaina mentiin jo ihan omalla kokoonpanolla, eikä ongelmia ollut. Täytynee todeta samaan hengen vetoon, että toistaiseksi kaikki sujuu. Toivoa sopii, että näin jatkuu. Äideista on todella hyötyä! Minun omani ainakin pesi ikkunat, teki pakkasen täyteen ruokaa, siivosi, hoiti Eemeliä ja meitä, kävi kaupassa, pesi pyykit ja kaiken irtaimiston ovista lähtien. Joka päivä odotti kotona lämmin ruoka ja maailman iloisin poika! Mikäs siinä oli kotiin tullessa! Onneksi on tuollainen reipas ja ihana äiti. Kyllä hänestäkin saisi olla kiitollinen useammin! Aivan ihana. Kerrassaan mahtava.
Muisti palailee pätkittäin, mutta olen ollut iloinen huomatessani työssä, että kaikki tieto ei olekaan kadonnut mustaan aukkoon, vaan tiedot ovat olleet kovalevylläni, mutten vaan ole muistanut niitä. Ihana huomata, että yläkerrassa vielä syttyy lamppuja. Erityisen iloinen olen ollut siitä, että uudet työkaverini ovat aivan ihania! En ole koskaan tuntenut oloani niin tervettulleeksi kuin tuonne. Kaiken kruunaa oma työhuone ja uusi tehtävä jota heillä ei ennen ollut, niin saan sen muokata aikalailla oman näköisekseni.
Ja muuten parasta: Tauot. Saa syödä ja juoda rauhassa. Kenelläkään ei ole kaksitsut housussa tai muuta hätää! Uskomatonta!
Emppu melkein kävelee. Tukien varassa menee jo kuin pieni pyörremyrsky. Ihan käsittämätön kasvun harppaus! Ei ole enää vauvan näköinen, on kuin iso poika. Ja edelleen aivan ihana koko 81 cm pituudellaan ja 14,3 kg painollaan. Maailman rakkain ja kallein aarteeni.
Vielä silloin kuin sain nähdä Eemelin ensi kertaa en voinut kuvitellakkaan kuinka paljon häntä rakastaisin. Kun laitoin hänet tänään nukkumaan, yritin tallentaa mieleni syövereihin joka ikisen liikkeen ja eleen. Pienen pienet sormet sekä varpaat. Ihanan nykkyrä nenän. Huokaisut, uni äänet ja kaiken minkä kykenin. Halusin tallentaa ne jonnekin syvälle sisimpääni, salaiseen paikkaan, jonne ei ole muilla pääsyä. Halusin kuunnella lapseni hengitystä, kuinka ihanalta se kuulostikaan! Rakkaus on kummallinen juttu. Vihan hetkellä sen voi unohtaa, mutta suurimpien tunteiden hetkessä se voi tuplaantua. Halusin tallentaa Eemelin kovalevylleni, koska joskus kun viidenkintoista vuoden päästä meillä voidaan käydä todella tiukkoja keskusteluja, haluaisn muistaa silloin hänet, sellaisena kuin hän oli nyt. Silloin voisin varmasti harkita kaksi kertaa sanani.
Koen kammottavaa ero tuskaa Eemelistä. En ole koskaan tuntenut tällaista fyysistä kipua kenenkään ihmisen takia. Minusta tuntuu kuin kulunut vuosi olisi muuttanut minua paljon. Parempaan. Koen, että vuoden aikana olen voinut vaikuttaa siihen minkälainen Eemeli on, mutta entä nyt kun hän menee tarhaan ja saa myös paljon ulkopuolisia vaikutteita, millainen hänestä sitten tulee? Toivon, että hän pysyy samanlaisena kuin nyt, mutta tämähän ei ole minusta kiinni. Mietin sitä, tunteeko hän sisimmässään, kun minä en ole päivisin läsnä, silloin kun hän minua eniten tarvitsisi, tuntuukohan hänestä siltä, että olen hylännyt hänet? Toivon totisesti, ettei. Mutta tähän en tule ikinä saamaan vastausta. Mietin sitä, että tulikohan minun liian äkkiä sitten lähdettyä takaisin työelämään. Olisiko kuitenkin pitänyt olla vielä tovi kotona Eemliä varten? Tämä kai on ikuinen suo ja mitä enemmän sitä pohtii, sitä syvemmälle sitä uppoaa.
Eemelillä on vielä kaikki edessä. Kaikki ihanuudet ja ikävä kyllä kamaluudet. Toivoisi, että voisi suojella omaa lastaan melkeinpä kaikelta, mutta totuushan on toinen. Jokainen meistä kokee ensi rakkaudet ja suudelmat jossain muualla kuin äidin valvovien silmien alla. Ja kuinka se sattuukaan sitten kun ne on ohi. Elämä melkein pysähtyy. Vaikka sekin on totta tietenkin, että vaikeina aikoinahan se on milloin perheen tuki ja turva korostuu. Vaikka arvostaisi sitä muutenkin.
Eemelihän on vielä pieni, mutta tunnen, että joudun maanantaina ottamaan sen ensi askeleen irti päästämisessä. Vauvaani ei ole. On vain pieni poika, joka aloittaa elämänsä yksilönä. Hän on Eemeli, ei hän ole Ninan poika tai Iiron poika, vaan hän on Eemeli yksikössä. Tästä eteenpäin tulee olemaan erityisen tärkeää se minkälaiset kotiolot lapsella on. Turvallisuus, se on minusta tärkeintä. Se, että siellä kotona on aina ne vanhemmat jotka rakastavat lastaan, oli sitten maailmassa ja elämässä tapahtunut mitä tahansa. Se, että voidaan keskustella kaikesta. (Ainakin omassa kotonani oli näin, asioista puhuttiin ihan niillä oikeilla nimillä.) Salaisuuksia ei ole. (mutta kaikkea ei silti tarvitse tietää!) Kuten ne ensi suudelmat, heh heh..
Kun olen pohtinut läpi viikon tätä meidän asiaa, huomaan olevani samalla surullinen, mutta myös iloinen. Tämähän on kaikkien käytävä läpi. Ero lapsestaan. Ikuisestihan hän ei voi helmoissani kulkea. Irti en päästä, mutta löysään vähän.
Mutta sen vannon, jos joku lastani koskaan “vahingoittaa” millään tavalla, kohtaa hän mielummin saatanan helvetin portilla kuin minut tai mieheni.
Meillä harjoitellaan kovasti sanoja ja kävelyä.. kävely ottaa kyllä oman pumpun päälle ja rankimman kera. Huisin hurjan näköistä touhua näin sivusta katselijasta. Noustaan ja kaadutaan, tätä jatkuu useita toistoja. Jos ei tuosta kunto kasva ei sitten mistään. Huh, huh itsellä hiki koko ajan pinnassa, mutta se kai johtuu enimmäkseen jännityksestä. Poika tosin ei osaa kävellä. Vaan puikkelehtii tukia vasten ja joskus aivan kuin salaa huomaa seisovansa ihan itsekseen ja sekös häntä naurattaa. Minua kauhistutta.. Huomaan aina miettiväni, että kohta rysähtää vaikka kuitenkin niin tapahtuu aniharvoin. Mieskin jo sanoi, että ota nyt jo ihan iisisti, että täytyyhän hänen opetella itsekseen, ei hän muuten opi. Eikä hän voi tottua siihen, että aina otat kiinni jos kaatuu. Tottahan se on, mutta voi miten vaikeaa on olla menemättä ihan siihen viereen ja olla valmiina kiinni ottoon. Hyvin hän kyllä kaatuu nykyään lähes poikkeuksetta aina peffalleen, että kai huoleni on ihan turhaa. Peläkään vaan kun se homma näyttää niin todella hurjalta!
Nuori herra ja äiti menevät siis maanantaina ensi kertaa päiväkotiiin tutustumaan.. (sniiiiiiiiiiiiiiiiiif, tämähän on jonkun aikakauden tavallaan päätös!!!!)
Emppu aloittaa siellä ja äiti lähtee töihin 18. päivä. Koko ensi viikko ollaan yhdessä tarhassa totuttelemassa. Minusta tuo viisi kertaa on aika hyvä, joka päivä ollaan vähän kauemmin ja sitten parina vikana päivänä äippä lähtee tiettynä ajan kohtana pois. Minusta on kivaa, että pääsen näkemään mitä siellä oikein touhuillaan. (ja toivon todellakin, että pidän näkemästäni!) Empusta tulee “silkkiuikku” ja kun lueskelin hänen viikko kalenteriaan 
heillä on musiikkia sekä jumppaa mm. Ihan käsittämättömän ihanaa. Siellä hän ammentaa tietoa ja taitoa. Vaikka onhan tässäkin se kääntöpuoli, mistä sitä itse jää paitsi joka päivä. Kaikki ne ilmeet ja kaikki ne teot. Ennen kaikkea elo ilman häntä päivisin voi olla minulle aivan hirvittävää tuskaa. Toivottavasti itsellä on niin kiire uuden oppimisen kanssa, ettei ehdi miettimään. Vaikka olen vakuuttunut, että ehdin. Varmaan kaikki muu tieto menee ohi korvien, kun ajattelen omaa söpöä kökkiäistäni. Mutta usko on kova, me kyllä tästä selvitään ja onkos sitten sen ihanampaa kun työpäivän jälkeen näkee maailman rakkaimman naaman, sehän varmasti voittaa kaikki sinä päivänä koetut asiat!
Nyt kun h-hetkeen on enää reilu viikko, olen jo ehtinyt miettimään, että hei! Mulla on täysimittaiset kahvi- sekä lounastunnit! Ihan yksin! Ilman, että kukaan tarvitsee mitään tai jollakin on kesken ruokailun kakat housussa, joka tarvitsee asap apua. Niin, ihan itsekseen ja keskeytyksettä, luoja että olen kaivannut niitä hetkiä ja ollut, jopa saalaa vähän kateellinen aina joskus miehelleni ja hänen tunnin lounailleen ravintolassa… EN enää, mutta nyt kadehdin “tarhatätejä”, jotka saavat nähdä lapsestani kaikki ne ihanuudet, joita itsekin ennen, mutta vielä sitäkin enemmän.
Mutta. Kerron lisää sitten töihin paluustaa, kunhan nyt oikeasti olen ollut siellä:) Niin ja toivon, etten ole ihan uupunut, että jaksan joskus tännekin sanan tai toisen laittaa.
Tämä lausahdus ei yön vanhaa satasta tuli mieleeni tänään 29-vuotis päivänäni. Isäni joskus sanoi minulle näin, kun ei ymmärtänyt silloista elämääni kaikin ajoin. Kaiketi eniten häntä kyrsi se etten säästänyt mitään pahojen päivien varalle, vaan rahat meni biletykseen ja milloin tuiki tärkeisiin vaatteisiin, kenkiin, meikkeihin, kynsiin, hiuksiin, pedikyyriin, ulkona ruokailuun, ja vaatteisiin sekä kenkiin, niin ja kenkiin taatustikin:) Isäni vaan jostain kumman syystä ei voinut tätä käsittää! (Kumma juttu!) No, ilokseni aamulla kun siivoilin lompakkoa, joka muuten oli täynnä kuitteja. Nykyisin ei ole enää oikeastaan koskaan paperi rahaa, on vaan liuta eri värisiä kortteja, joita joskus tulee vinguteltua aivan luvattoman paljon ja yleensä miehen tililtä. (omat on hyvä säilöä pahan päivän varalle…) Jotain olen oppisut siis vuosien varrella, heh he. Kuitenkin siinä lompakkoa siivoillessani, huomasin sekaisen ja epäjärjestyksen lomasta vitskan, hei miettikää kokonainen vitonen!! Ja muistan, että sain sen koomista kyllä isältäni, raha oli silloin tosin viisikymppinen, mutta lompakkoani kai vaivaa jokin kutistusmagia ja siksi se oli muuttunut viikossa vitoseksi. Mutta joka tapauksessa, siellä se oli säästössä se viikon vanha vitonen:) Että kyllähän se on näin se asia: Oppi ja ikä kaikki! Olen oppinut, ettei satasia kantsi säilytellä ne on hyvä heitellä kampaajille ja manikyyriin, mutta vitosista en luovu!
Elän nyt vielä vuoden kaksikymppisen elämää ja aion muuten ottaa tästä vikasta vuodesta ilon irti. Onhan tässä tullutkin jo pari vuotta himmailtu, eli ei kun nasta lautaan. Sataset kiertoon ja vitoset taskuun. Tämä kaksikymppinen kuittaa ja kumartaa, toivottelee kaikille mukavaa viikkoa ihan vaan noin yleisesti, huomaatteko jo kuinka positiivinen olen??? Suukot ja halit, elämä alkaa tästä:)
Niin, me oltiin poistamassa niitä. Miehen sanoin. Nauratti koko ajatus, että nää nyt lähtee poistamaan kaikki rypyt rakkaudesta. No, ehkä siihen ei ihan yksi ilta riitä, mutta lupaava alku se ainakin on. Oli muuten todella hauskaa ja muistui taas mieleen sekin miksi tuon saman rakkaan kanssa on jaksanut olla näinkin kauan, niin ja miksi häntä vielä oikeasti rakavoi. Pitäisi vaan muistaa useammin! Pitäsi muistaa ottaa sitä yhteistä aikaa aina silloin tällöin koska se on todella tärkeää.
Silloin kun menee naimisiin ja pappi kysyy, tulee vastattua se tahdon. Myötä- ja vastamäessä, eikö se niin ole. Niin tahtoo olla toisen kanssa silloinkin kun se toinen ei ehkä ole ihan parhaimmillansa. Tahtoo olla myös silloin kun on. Sitähän se rakkaus ja toisen kunnioittaminen on. Haluta olla toisen kanssa, antamatta pienten vastoinkäymisten nujerruttaa. Mielestäni ja tämä on siis vain ja ainoastaan oma hlökohtainen mielipiteeni, nykyään erotaan aika suhteellisen helposti. Huomataan vaan, että jumalauta nytten se arki tuli ja veteli päin naama. Sitten ei sitä kestetä ja lähdetään. Tietysti minkälaista tahansa kohtelua ei tarvitse kenenkään katsoa ja hakatut yms. ovat ihan luku erikseen… Tarkoitan vaan ihan perus Maija ja Matti Meikäläisiä. Ei enää jakseta niitä vastamäkiä. Vai mistä kertoo avioerotilastot, ennen kai sitä oli kestettävä mitä vaan ja oltiin kun niin on kerran kirkossa sanottu. En tosiaan tiedä johtuuko se siitä että ihmiset vaan antaa helpommin periksi, mutta niin luulen. Eikä se kai kuitenkaan parane vaikka sen kumppanin vaihtaisi kuinka useasti, kun se arki silti joskus on aina vastassa. Joku joskus mulle sanoi, että hei kuule eihän ne eläimetkään ole yksiavioisia, jolloin muistin joutsenet. Ne valitsevat yhden kumppanin ja se on FOR LIFE. Että siinä meni senkin typeryksen teoria!
Itse ainakin olen sellainen ihminen, että kun meno alkaa olla liian tasaista ja tylsää, järjestän jonkun kriisin. Drama Queen vai miten se oli;) Täytyy saada jotain jännitystä elämään, ei kai, mutta niin se vaan menee. Huomaan sen vaan ikävä kyllä aina jälkikäteen. Olen myös vakuuttunut, että elän jonkinlaista kolmenkympin kriisi vaihetta. Sellaista kun katselee omaa elämäänsä ja miettii mitä menneistä vuosista on taka taskuun jäänyt. Sitten kun niitä mietii omasta mielestä ei mitään, mutta kun tutkii syvemmin asiaa ja avaa silmänsä huomaa, että ohoh kuinka paljon ja kuinka paljon huonommin asiat olisivat vaoineet mennäkkin. Varsinkin kun miettii niitä aikaisempi miessuhteitani, niin voi kamaluus, jos jonkun niitten tyyppien kanssa olisin, tätä blogia kirjoittelisin varmaan alakerran jätehuoneesta;)
Niin ja mikä parasta olen saanut Eemelin, siitä en voi kiittää ketään muuta kuin miestäni. Kauneimmasta asiasta minulle päällä maan. Mielestäni tänään kun olen taas mielessäni pohtinut näitä asioita on kirjoitus hyvä lopettaa erään erityisen viisan, elämänkoulu viisaan miehen sanoihin: Kuuntele sydämesi ääntä, niin et koskaan tee väärin. Niin, isäni sanoi minulle kun pohdin kaikennäköisiä asioita maan ja taivaan välillä, siinä ei tarvitse olla sen suurempi professori, kun tietää mistä puhuu.