Täytyy tunnustaa, että minulla ja miehellä on ollut aivan liian vähän aikaa toisillemme, ollaan oltu ihan liian väsyneitä, laitettu Eemelin tarpeet etusijalle (tietenkin), ei olla tajuttu ottaa aikaa toisillemme ja vaikka joskus olisi tajuttukin on jotain sattunut ettei aikaa sitten todellisuudessa ole ollutkaan. Eemeli menee tänään mummolaan, miehen vanhemmille yökylään. Meillä on siis kokonainen vuorokausi aikaa toisillemme. On varmaan outoa olla taas kaksin, tämä on siis kolmas kerta Empun syntymän jälkeen. Niin, kun ajattelee näin jälkikäteen kai sitä olisi vaikka voinut mennä leffassa käymään silloin tällöin, mutta ei me. Ollaan vaan intensiivisesti vahdittu, rakastettu ja hoivattu lastamme. Mutta kyllä rehellisyyden nimissä olisi pitänyt tehdä jotain muutakin. Onhan se vähän niinkin, että jos kukkaa ei kastele se vaan kuihtuu. Toivottavasti luvassa on hauska ilta ja toivottavasti univelkaa ei ole niin paljon, että koko aika menee nukkumiseen:) Tosin ei Emppu ole univelkaa aiheuttanut, mutta luulen että monia pienten lasten vanhempia vaivaa semmoinen perusväsy. Tiedä sitten mistä se tulee?
Mutta nyt ainakin kun Emppu itsenäisesti alkaa nousta tukia vasten ja muutenkin mennä kamalaa vauhtia joka paikkaan, voin vaan todeta että vahtimista ei voi hellittää hetkeksikään, miten ne onkin niin nopeita?? Emppu on alkanut jutskailemaan muutamia sanoja, esim. anna anna, murisee ja näyttää kädelle että tähän suuntaan se tavara tai makupala:) vilkutus ja taputus on tullut kuvioon ja mikä miehestä ja minusta on ihan paras ja hauskin on pojan jammailu kun mennään autolla jonnekkin. Se on tosi huvittavan näköistä, eilenkin kun käytiin mummolassa naurettiin koko matka hänen jameilleen, päätä nyökytellään rytmissä musiikin tai mainosten tahtiin, eikä aina ole väliksi tuleeko edes musiikkia. Perus juttu aina autossa, ei muualla.
Oltiin viikonloppu Empun kanssa toisessa mummolassa ja koko viikonloppu meni ilmojen puolesta rannalla. Olisi Helsingissäkin kiva aina tavata kavereita, mutta kun se aika menee aina niin nopeasti. Että sori vaan kaikki ystäväiseni. Viikonloppu on niin lyhyt.
Kohta kai täytyisi alkaa asennoitumaan siihen töihin menoon, hui kauheaa!! Kolme viikkoa aikaa. Mihin se aika katosikaan? Niin siitä on kohta kaksi vuotta aikaa kun huomasin olevani raskaana ja nyt jo on töihin lähdettävaä! Niin ja muistan kyllä kuinka hidasta ja tuskallista oli Vaahteramäkeä odottaa, tuntui kuin aika olisi jäänyt paikalleen. Nyt on jo iso poika ja kuukauden päästä vietetään ensimmäisiä synttäreitä. Mulla on vaan tuolla yläkerrassa ihan mustaa, todellinen musta-aukko. Oikeesti onko äitiys sulattanut aivoni? Sen kerron sitten muutaman viikon työn jäölkeen tai ainakin viimeistään siinä vaiheessa kun antavat minulle potkut, kune en mitään osaa tai tajua. Heh heh. Tai voihan olla niinkin, että nykyään osaan olla todella supertehokas sekä priorisoin asiat oikeaan järjestykseen ihan leikitin, sillä olenhan selvitynyt lapsenkin kanssa jo melkein vuoden. Ja se jos mikä opettaa! Alan pakkaamaan pikku-pupulaisen tavaroita ja sitten odottelen kampaamo aikaani. Kokonaiset kolme tuntia ihan vaan all by myself, mikä on luxusta mulle. Toivottavasti tulee kiva tukka, ajattelin vetästä jonkun aikas radikaalin, tässä tapauksessa se tarkoittaa aika lyhyttä, olen vaan niin kyllästynyt tähän mun pitkään tukkaan.
Niin onkohan se näin? Mietin vaan sitä siltä kannalta, että tavallaan aina kun ihminen vedetään äärimmillen sehän venyy ja sitten kun tilanne rauhoittuu kaikki palaa ennalleen. Vai onko näin? Kaikista asioistahan jää tavallaan taistelu haavat tai jopa arvet. Tämä seikka tuli mieleeni kun tuossa parvekkeella kävin ja meidän alakerran mies, hän on jo ihan varmasti jotain lähellä sataa, no ehkä kuitenkin kasikymppinen, mutta kuitenkin. Hän kävelee kaksinkerroin, en tiedä mikä hänen selässään on mutta hän kävelee äärimmäisen kumarassa. Hänen vaimona on kuitenkin paljon pirtsakamman näköinen. Ilkeä mielestäni miestä kohtaan. Mutta siinäpä se, minun mielestäni asia näyttää tältä. En tiedä heidän yhteiselämästään mitään. En tiedä miltä mies on nuorena näyttänyt tai mitä vaimolleen on tehnyt. Silti olen muodostanut jonkinnäköisen mielipiteen. Voihan olla, että mies on ollut kohtuuton vaimolleen vuosikaudet, mutta nyt kun on tavallaan “vaikeammassa kunnossa” kerää ne säälipisteet? Olen vaan kuullut muutaman kerran miten hänen vaimonsa puhuttelee häntä ja minusta se on kamalaa, mietin vaan että jos taistelu haavat ja arvet onkin niin syvät, että ne kostetaan tai niiden kanssa ei voida elää. Onko silloin järkevää olla yhdessä.
Ja väkisinkin sitä alkaa miettimään omia taisteluvammojaan, onko kaikki sittenkään sen arvoista. Naisethan ei tunnetusti unohda. Voisinko minä viidenkymmenen vuoden päästä (olettaen, että ollaan molemmat hengissä ja yhdessä) olla katkera. Helposti voisin. Olisinko ilkeä? Varmasti olisin. Onhan se niin, että oman elämämme säveltäjiähän olemme jokainen ja huomattavasti helpompi vaihtoehto on jäädä kuin lähteä. Ja miksi sitä lähtisikään kun ei ole syytä, mutta jos tulisi niin vaikeita ja pahoja paikkoja että olisi lähdettävä…
Jotenkin vaan siitä alakerran naisesta paistaa ne haavat, koska en usko että kukaan muutoin olisi niin kurja kumppaniaan kohtaan. Vai olisiko? Olen itse aika-ajoittain aikamoinen riihipiru, mutta niin on kumppanikin. Jotenkin sitä aina vaan jaksaa ylittää huonot ajat ja silti rakastaa. Mutta siinäpä pulma, kuinka kauan jaksaa vieteriukko katkeamatta? Jaa-a. Tähän analysointiin perustan vertaukseni vieteriukkoon ja parisuhteeseen;)Totuushan kuitenkin on, että sinä päivänä kun oman syntymä kotinsa oven sulkee, ei vielä tiedä kaikkea sitä mitä elämässä tulee tapahtumaan ja hyvä niinkin. Sitä ei vaan silloin arvosta kun sen oven laittaa kiinni. Mutta monia kertoja sen jälkeen kyllä. Ainakin allekirjoittanut. Joo ei ne mun vanhemmat sittenkään niin pahoja ollut kuin muistin!
Yllätysjuhlat miehelle, hyvin suunniteltu;) Siitä en kyllä ole ihan varma, mutta mies totesi vaan ettei minun kannata minkään salaisenpalvelun agentiksi ryhtyä. Niin yllätys ei siis ollut ihan yllätys, mutta mukavaa ainakin oli ja se kai on pääasia.
Juhlat vietettiin kahdelle kaverille samaan aikaan, jotta säästyisi hermot ja kaverit kun molemmilla suunnilleen samat. Äidit ja vaimot vaan erit, niin ja isätkin tietysti:) Kumma kyllä ilmatkin suosivat sinä päivänä. En jaksa raportoida yksityiskohtaisesti juhlasta, mutta ruokaa oli ja sen jälkeen juomaa. Siitähän voi sitten loppu illan päätellä varsin helposti. Vaikkakin täytyy todeta, että yllättävän selväjärkistä porukkaa oli ja kaikilla oli hauskaa, ettei perinteistä saunan takana kenenkään mukilointia harrastettu. Muuten vaan ördäiltiin. Itse etulinjassa. Tosin hillitysti sitäkin ja uskoo ken tahtoo.
Nyt vaan täsä odottelen luvattuja helteitä, saisi edes jonkinmoisen rusketuksen aikaiseksi. Pikkukakkonen on ihan loistavin keksintö sitten sähkön. Eemeliin ainakin uppoaa ja silloin on itsellä aikaa tehdä kaikkea tärkeää kuten tänne kirjoittelu. En tiedä, ei ole oikein mitään erityislaatuista tapahtunut. Kaikki on vähän niinkuin ennallaan ja tasaisen paksua. En hypi innosta mutta en ole myöskään myymässä valtakuntaani tai luvuttamassa kruunuani. Eli kaiketi siis kaikki hyvin. Oikeastaan odotan ja en odota töihin menoa. Sekin on vähän sellainen kaksiteräinen miekka. Itseni kannalta odotan, en niinkään Empun. Mulla on o alkanut mennä päivät sillä linjalle, että mietin jos hoitotäti onkin mielestäni aivan urpo ja osaako hän edes hoitaa lastani. Niin, kai ne on ammattilaisia, mutta mutta.. se pieni piru tossa olkapäällä kuiskailee…
Kaikki kuitenkin todennäköisessti menee ihan hyvin ja voi hoitotäti parkaa jos ei mene.
Ollaan lähdössä miehen siskon ja hänen perheensä kanssa syömään, että eiköhän tässä voisi alkaa kaunistautumaan vaikka se lie turhaa kun on niin pirun nätti ihan luonnostaan. Kyllä taas filmitähdet kadehtii. Useimmista valtakunnista merten takaa on katkeraa ja kateellista huutoa kuulunut;) Vaikea olla vaatimaton kun on niin mahdottoman hyvä!
Äitini mielestä aina silloin tällöin minua kohtaa elämässä onnenpotkut. Ja sehän tietysti johtuu siitä, että olen sunnuntaina syntynyt. Sunnuntai lapsi siis. Jos asia on näin, niin hyvä että päätin silloin sunnuntaina syntyä:) Mieheni on myös syntynyt sunnuntaina, siksihän meille kaikki onkin niin helppoa ja hienoa. Ainut huolen aiheeni tässä sunnuntai syntymisessä on se, että Emppu syntyi keskiviikkona joka on myös opiskeluajoilta jäänyt mieleeni pikkulauantaina. Saa nähdä mikä bilehile pojasta tästä syystä tulee. 
Menen tänään kirjoittamaan työsopimuksen. Tässä työasiassa minulla kyllä kävi ihan uskomaton onnenkantamoinen. Hakijoita oli 80, mikä näin pienessä kaupungissa on suhteellisen paljon. Ja ottaen vielä huomioon, että olen ollut työelämästä ulkona kaksi vuotta. Luulen kuitenkin hanskaavani homman ihan ok, mutta pientä pelkoa takaraivossa kuitenkin on tai ehkä se onkin vain jännitystä tai jotain sellaista. Onneksi miehellä on kesäloma (joka alkoi tänään) ja voimme käydä läpi yleisempiä juttuja tietsikalla, koska mulla on oikeasti ihan kamala musta-aukko tietokeneen käytössä, kun en ole muuta kuin surffaillut ja sähköpostia laitellut. Voi siis tuottaa muutamia harmaita hiuksia kun täytyy tehdä jotain esityksia tms… Onneksi työ alkaa vasta 18.8 joten on tässä aikaa vielä vähän palautella asioita mieleen.
Eemeli on jo ihan isoa poikaa;) 14kg ja ihan täyttä lyijyä, voin vaan todeta että pojan kantaminen alkaa käydä työstä. Nousee jo tukea vasten seisomaan, mutta käveleminen ei kiinnosta pätkän vertaa. Aina kun häntä yrittää kävelyttää, poika vaan alkaa istumaan ja ei saa häntä nousemaan vaikka mikä olisi. En tiedä onko tämä sitten siitä johtuvaa kun olemme antaneet hänen mennä tuolla kävelykoneella. Kävelykone lähtee aika pian kyllä eläkkeellä. Juttua tulee hirmuisesti. Ei oikein ole selkeitä sanoja muuta kuin ne mistä jo joskus aiemminkin kirjoitin, mutta tavuja tulee paljon. Kissojen silittäminen on nyt in juttu. Kissat ei ole ehkä ihan yhtä innoissaan asioasta, mutta se ei poikaa hidasta.
Mun migreeni kohtaukset on menny tosi pahoiksi. Silloin ennen kun lähdettiin mökkiturneelle jouduin ambulanssilla sairaalaan ja sain sellaisen migreenicoctailin. Piru vieköön että olin kipeä. Kivut oli oikeesti niin kovat että itkin. Nyt oli taas tosi kova kohtaus perjantaina, mutta onneksi se on ohi. Muuten silloin kun jouduin sairaalaan, siinä puoli kolmen aikaan yöllä hoitaja tuli kysymään, että sattuuko minuun vielä ja enää sen coctailin jälkeen ei sattunut ja sanoin ei. Niin hoitaja törkkäsi laskun käteen ja sanoi että voit lähteä kotiin. Se olikin kivaa, ottaen huomioon ettei mulla ollut kuin pikkuinen kesämekko päällä ei tietokaan mistään alusvaatteista saati päälivaatetuksesta. Eipä siinä pääkivussa ollut osannut varautua ! Mutta ei siinä sinäänsä mitään, ei tuolla ollut liikenteessä ketään siihen aikaan ja taksissahan sitä sitten istuskelin. Oli vaan tosi alaston olo.
Nyt toivomaan ihania kesäilmoja ja nauttimaan kesästä!
Eka salaisuus siis paljastuu…. tiittittidiii.. tsimsalabim abrakadabra tai jotain sinne päin! Tää ei ole työtön vaan työpaikan saanut super täti! Enkä onneksi joutunut sinne siwan kassallekkaan. Vaikka hyvä duunihan sekin olisi ollut. Heh.
No vakavasti puheen hain yhtä paikkaa josta olin todella kiinnostunut. Ja se tärppii het. Niin kai sanoisivat kalamiehet:) Olen todella onnellinen ja tyytyväinen itseeni, ennen kaikkea itseeni ja voin vaan todeta, että egoni on paisunut uskomattomiin svääreihin. Toivottavasti en tipahda kovaa ja korkealta kun saan potkut mamma-aivojeni takia, heko heko.
Toisen salaisuuden voin paljastaa vasta parin ajan päästä, mutta ehei en ole raskaana, enkä aio enää koskaan ollakkaan sen verran on hormoonit tasapainottuneet, että aivoni kuulevat järjen ääntä…
Lomailusta kirjoittelen heti kun jaksan ja kivaa oli. Olen todella levännyt. Suukot ja halit kaikille ja koko maailmalle! ( EN ole humalassa! ) On vaan näitä päiviä kun kaikki hymyilyttää ja mikään ei pänni!