NYT on hyvä taas, viime kirjoituksessa olin jo aika maassa.
Mutta nyt on uusi laite ja kilot sen kun karisee. Ainut haitta puoli tässä laihtumisessa on se, että mies on kimpussa kokoajan, mutta kai se on otettava silti positiivisena asiana. Kuulemma kohta ei tarvitse lähteä yksin mihinkään. Vitsiähän se onneksi on.
Kirputin nukkuu partsilla ja on toipunut melkein ihan kokonaan. Vaikka ei hänellä ole ollut muuta kuin räkää ja sitä on riittänyt. Vieläkin on vähän tukossa, mutta eiköhän sekin siitä taas sitten. Mitä enemmän muuten kuntoilee, sen vähemmän tekee mieli syödä. Jumalauta mikä homma on saada kiloja veks, kun ne kuitenkin niin pirun helposti tulee. Miksei kukaan voisi keksiä pizzadiettiä, se olisi mulle kuin taivaanlahja, voisin jopa myydä sieluni sitä vastaan. Sais syödä kaikkea roskaa ja vaikka millä mitalla, mutta silti näyttäisi ihan asialliselta. Turha toivo tietenkin, mutta jos joku joskus keksisikin kalorittoman pizzan olisin enemmän kuin onnellinen.
Yksi asia edellee suorastaan vit… meillä joutuu siivoamaan ja imuroimaan joka helve… päivä. Kuka piru täällä oikein sotkee ja jestas että kissoista lähtee karvaa ihan sairas määrä. Kuka ehtii tekemään nämä hommat sitten kun palaan töihin??? Ottaiskohan meidän äiti virkavapaata loppuelämän ja muuttaisi meille. Siinä symbioosissa olisi hyvä ainakin minun elää. Aina olisi siistiä ja ruokaa tulisi tasaseen tahtiin. Mutta koska äitini ei asu meille, joudun minä aina uhrautumaan siivouksen ja yleisen hyvän eteen. Mies ei ymmärrä ettei meillä siksi ole sotkuista kun minä ne hommat teen. Aina vastauksena on hei mut ihan siistiähän täällä on. No, todellakin kun olen monta aikaa käyttänyt siisteyden ylläpitoon. Tästä aiheesta saisi kyllä jo romaaninkin aikaan ja täytyy todeta, että mieskin on oppinut muutamia asioita viidessä vuodessa. Silti edelleen on asioita jotka minua häiritsee. Ja niin minussa on asioita jotka häntä häirää esim. tungen kaikki tavarat kaappiin. Katsomatta mikä se on tai kelle se kuuluu. Niinpä usein meillä on pienet nippelit ja nappelit hukkunut omituisella tavalla, en todellakaan tunnusta. Kerran on jopa tiskikaapista mies löytänyt sukkahousuni, mutta MINÄ en todellakaan tiedä miten ne ovat sinne joutuneet, heh heh. Niin olen yleissiisti, en kaappisiisti:)
Raumalla paistelee siis aurinko ja kaikki näyttää hyvälle. Haavena ostaa ja käyttää ensi kesänä biksuja…
Joskus kun on oikein vellonut itsesäälissä, pyörinyt ja suorastaan hengittänyt sitä sääliä sisäänsä joka ainoalla hengen vedollaan. Miettinyt ja pohtinut, ollut jopa kovasti vittuuntunut. Miettinyt ylimääräisiä kilojaan ja taas kierinyt itsesäälissä. On ajatellut kuinka on liian vähän kenkiä ja laukkuja. Liian vähän yhteisiä hetkiä. Liika työtä? Siis yleensä. Kaikki koti hommatkin ottaa kupoliin. Ollut liian vähän rahaa ja aivan liikaa laskuja. Kuntoilu laite rikki. Lapsi kipeänä. Mies on mies. Ruoan näkeminenkin lihottaa. Kaikkea tekisi mieli.
Epäilen. Kolmenkympinkriisi vaani nurkissamme. Joo, ei vielä tänä vuonna. Mutta ensi vuosi on lähempänä kuin arvaankaan. Kun katselee omaa elämän historiaa näin jälkikäteen. Paljon olisin jättänyt tekemättä, mutta mitään en kadu. Olen vakuuttunut myös siitä, että jopa jokainen virhe on vienyt minua lähemmäksi tätä hetkeä. Mietinkin, missä olisin jos äitini ei olisi tuonut sitä vanhaa sunnuntain hesaria. Kuka tietää? Ja kuka haluaisi tietääkään, varmaa olisi ettei minulla olisi Kirppua. Kiitos siis siitä hesarista.
Jotenkin kun kolmekymppiä lähestyy, ymmärrän paremmin, että se neljäkymmentä ja viisikymmentä jne. on paljon lähempänä. Mitä kaikkea sitä tulikaan vannottua itselleen silloin kymmenenkin vuotta sitten. Niin, paljon on jäänyt tekemättä varsinkin se maailman pelastus ja muiden ihmisten auttaminen. Tällä saralla olisi syytä kunnostautua. Aloittaa ihan itsestään. Pieniä asioita. Ei ne vaatisi paljoa. Eihän kukaan yksinään maailmaa pelasta, mutta pienenkin ihmisen pieni teko vaikuttaa paljon sille toiselle ihmiselle.
Juuri tänään kun olin syvimmässä itsesäälin syöverissä, kun mielessäni harmittelin kuinka vähän on kenkiä (vaikka kyllä niitä kymmeniä pareja löytyy) tuli mieleeni, että jollainhan ihmisellä ei ole edes jalkoja. Päiväni opetus oli siis se, että ole onnellinen siitä mitä sinulla on, ei siitä mitä sinulla olisi voinut olla.
Meillä päristään korkealta ja kovaa. Aamusta iltaan. Heti herättyä ja viimeiseksi nukkumaan mennessä. Poika tykkää ja yleisö kastuu!
Todistin maanantaina tätä muiden kastelua kun kävimme ensimmäistä kertaa viereisessä vauva kahvilassa. Aikaisemmin emme ole käyneet, minun ennakkoluuloista johtuen. Olen nimittäin tosta meidän partsilta salaa kytännyt minkälaisia mammoja sinne on mennyt ja voin vakuutta, että olen mielessäni luonut jos jonkinlaisia käsityksiä heistä, jopa sellaisia mitä en nyt viitsi edes kirjoittaa koska niin nolottaa. Olivat oikeastaan kaikki ihan tutustumisen arvoisia ja kirosin itseäni alimpaan manalaan ennekkoluulojeni kanssa muutamaan otteeseen näin jälkikäteen.
Kirppu kasteli kaikki ikätoverinsa ja yhtä poikaa jopa tukisti, että sellainen tapaus. Mutta Kirpun puolustukseksi täytyy sanoa, että pojalla oli tosi pitkä tukka ja se kai Kirppuakin kiinnosti. Hän ei ollut kovin kiinnostunut lapsista, mutta naisista sitäkin enemmän. Ryömiskeli naisten jalkoihin ja anovasti katsoen pyrki syliin. Liekö poikaa kyllästyttää seurani ja haluaisi laittaa äidin vaihtoon:)
Kuntoilu laitteeni sanoi itsensä irti tänään, meinasin masennus tulla. Mutta no hätä käyn sitten uimassa siihen saakka että kone korjataan. Täytyy kyllä sen verran valittaa, että luulisi noiden koneiden kestävän kauemmin kuin kuukauden, mutta missä lie intokiinassa tehty. Harmittaa vaan vietävästi. Niin ja ei voi johtua painostani, että risaantui kun paino rajakin oli 150kg, enkä ihan kolmelukuisissa ole koskaan paininut.
Käytiin kaupungilla ja takaisin tulessa mamma kastui. Toivoa sopii, että ilmat suosisivat tulevina viikkoina lenkkeilijää. Olisi nimittäin todella mukavaa käydä käpöttelemässä. Ei vaan innosta ulkoilu kun on pimeää ja synkkää sekä vettä ja vettä.
Täällä on täydet pärinät päällä, jatkunut nyt iltapuuron syömisestä saakka. Voin vain ihmetellä että kuinka jaksaa. Itellä ei henki kulkis tunnin pärinän jälkeen. Pärinää tehostaa jos jonkinlainen kiljunta, jokeltelu ja yleinen älämölö. Välillä nauretaan ja sitten taas päristään.
Huomenna sitten lenkkeilyä (jos sää on sopiva) ja sitten illalla uimaan. Kiva kun pääsee saunaan. Ja pari tuntia ihan itsekseen on välillä tasan tarpeellista, sitten jaksaa taas kuunnella pärinää.
ONNEA BLOGILLE!
Itseasiassa näin jälkikäteen ajatellen olen aika ylpeä itsestäni. Lyhytjännitteisenä ihmisenä en ollut ollenkaan varma blogin pitämisen aloittaessani, että jaksan sitä kirjoittaa muutamaa kertaa kauempaa, mutta vuosi on mennyt ja kirjoituksiakin on tullut. Nyt loppua kohden hieman vähemmän, mutta hyvä että jotakin kuitenkin. Aikaa olisi ollut tässä loppupuolellakin kirjoitella. Pienen lapsen kanssa vaan jos vaihtoehtona on makoilu tai bloggaus, on makoilu yleensä vetänyt sen pidemmän korren. Ehkä jossain vaiheessa taas tulee blogiteltua enemmänkin, kun elämässä on oikeaa rytmiä. Niinkuin nyt näyttäisi alkavan olemaan. Kirppu on siirtynyt omaan huoneeseensa nukkumaan ja kaikkien unen laatu on harpannut suorastaan kattoon! Pari kertaa saa silti vielä käydä tuttia antamassa yöllä, mutta kaikenlainen muu vehtaaminen ei enää meitä vanhempia häiritse kun ei niitä kuulla. Hyvä ratkaisu siis meille!
Muutoinki elämä hymyilee näin kevättä kohden jotenkin erityisen paljon ja olen oikeasti hirmuisen onnellinen omista pojistani:) On ne vaan ihan ihania molemmat! Mieheenkin on aimo annos uutta rakkautta, oisko se kevät sitten minunkin rinnuksiini löytänyt?