Ollaan oltu koo viikko mummon ja ukin luona kylässä. Lähdettiin ristiäisten jälkeen, jotka olivat 13.10. Nimeksi tuli Eemeli Arre Sakari, isänsä mukaan kaksi viimeistä. Nimen valitseminen lapselle on vaikeaa. Kun sitten jo raskaus aikana sanoimme poikaa Vaahteramäen Eemeliksi, tuntui niin kovin luonnolliselta puhutella häntä Eemelinä syntymän jälkeen, sitten ei enää muut nimet käyneetkään vaikka kuinka yritti. Toisekseen miehen kanssa Eemeli taisi olla ainut nimi mistä oltiin yhtä mieltä. Elikkä EEMELI se on siis, toivottavasti kaveri ei ole ihan yhtä kekseliäs kuin kaimansa:)
Itse olen saanut paljon apua ja lepo hetkiä, kun mummo on ollut tämän viikon lomalla. Toiset käsiparit (varsinkin naisen) ovat kultaakin kalliimpia. Tänään lähden illalla ulos syömään ja saatanpa vetäistä parit lasit punaistakin. Ihan jännittää, kun en ole ihmisten ilmoilla ollut ihan yksilönä aikoihin. Ennen Emppu oli mahassa ja tokihan se luo jarrua tuohon juhlimiseen… Vaikka eipä suurempaa hinkua silloin juhlimaan ollutkaan. Tänäänkin otetaan ihan iisisti, mutta tekee hyvää mennä vaihtamaan ajatuksia ystävien kanssa. Ihan aikuisten ajatuksia. Ei kakka, ei okse, eikä ehkä ihan kamalasti vauvoista muutenkaan. Toivottavasti ei iske hervoteon Eemli ikävä. Nyt jo on, kun ajattelen ettei iltaan nähdä. Olen lapsestani näköjään kovin ruuppuvainen, heh heh. Tiedän kyllä, että Emppu on parhaassa hoidossa mummon ja ukin kanssa, joten ei ole hätää. Ja varmasti rentoudun kun olen siellä.
Ei muuta kun viikonloppuja, T. Villiäiti
On se niin hieno. Töpseli nenineen ja törröhuulinen. Muurahaiskarhultakin ajoittain näyttää.
Päivät menee pojan kanssa nopeasti, eikä ole vapaa-ajan puutetta. Hommaa on kokoajan. Vaipanvaihtoa ja syöttämistä. Herra on oikea suursyömäri ja nälkä on alati seuranamme. Onneksi öisin saadaan nukkua, pari kertaa vain herätään.
Launataina on pojan ristiäiset, on sitten se nimikin plakkarissa ihan virallisesti. Epävirallisestihan olen sen jo toitottanut ympäri kyliä, kun varsinaisesta tekonimestä se sitten kuitenkin jäi ihan virallisestikin. Sunnuntaina lähdetään mummon ja ukin matkaan Helsinkiin. Ihan virallisesti on sitten ensimmäinen yhteinen matkammekin pojan kanssa. Äitini on lomalla seuraavan viikon ja siksi olenkin niin iloissani, koska tiedän että kun mummo ottaa ohjat käsiin saa äiti levätä:) Voi tätä vapauden tunnetta, toivottavasti en ihan villiksi heittäydy.!!
Paljon ollaan suunniteltu ohjelmaa seuraavaksi viikoksi ja saa nähdä mitä kaikkea ehdimme sitten tekemään. Ikävä tulee kotiin jääviä, mutta pakko se on kai jonkun hankkia särvintäkin.
En muista edes millaista elämä oli ilman Eemeliä. Tuntuu kuin hän olisi aina ollut meillä. Aivan ihanaa! Pehmeimmät posket ikinä! Niitä on hyvä äidin pusutella. Kysyinkin mieheltä, että onko kurjaa kun en pusuttele häntä yhtä paljon, niin sanoi että ei, kun kuka tommosta jaksais päivästä toiseen;) No Empulla ei vielä ole tässä asiassa sanan valtaa ja miehen äiti sanoikin sopivasti, että pusuttele nyt vaan, ei kestä kauakaan kun enää et saa.
Todettakoon vielä tähän painonpudotukseen, että Eemeli on paras laihduttaja ikinä, aina kun äidillä on nälkä on pojallakin jokin huomiota vaativa asia ja niin äiti huomaa illalla, ettei ole ehtinyt vielä syömään mitään. Äitihän on kohta ihan missin mitoissa. Pituutta on vaan liian vähän. Näin on maailman kaunein äiti ja laihin, heh heh!
Juurikin pohdin tässä, että mihin on kadonnut se Nina, joka painoi 50kg, jolla oli aina siistit vaatteet, jolla tukkakin oli asianmukainen ja joskus jopa miehetkin katsoivat häntä esim. kaupassa (siihen aikaan taisin kyllä remuta enimmäkseen baareissa). Sitä olen nyt miettinyt, että missähän se Ninnu luuraa? Onkohan se kadonnut kokonaan, vai voinko rauhassa odotella come backiä? Onko sitä Nina todellisuudessa enää olemassakaan? Tosin sen Ninan mielipiteitä ihan kaikesta en kaipaa ja taisi se Nina olla aika turhamainenkin.. mutta joitain pieniä kuten tuon 50 kg voisin siltä Ninalta ottaa. Toki on totta, että on joissain asioissa ihan hyvä vähän vaikka sitten kasvaakin, mutta tuo vaate koko ei kuulu niihin kasvun paikkoihin. Siispä olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja tiputtaa ylimääräiset ahdistavat kiloni. Tosin olen realisti, enkä usko että ihan tuohon 50 kg pääsen, mutta 60 kg olisi jo ihan hyvä. En nyt ala tunnustaa kuinka helvetisti painan, mutta sanotaan niin että urakkaa on:) Siispä blogini voi muodostua tilitykseksi nälästä ja laihdutuksesta, no ei sentään. Pitäähän pojastakin sananen silloin tällöin laittaa. Mutta katsotaan löytyykö se entinen Nina tuolta makkaroiden alta!
Mies ja poika jää ensi kertaa kaksin, tosin vain pariksi tunniksi, mutta muo jännittää aivan kamalasti. En ymmärrä miksi. Luotan mieheen ja poikakin on aikas helppo tapaus. Ehkä siis jännitänkin enemmän sitä, että ensi kertaa pitkästä aikaa uskaltaudun vieraan miehen luokse. Yksin. Niin, hierojalle. Toivottavasti emme puhele paljoa, koska mielessänihän pyörii vaan vauva asioita, enkä usko että olen vielä kovin valmis kohtaamaan ulkomaailman puheen aiheita. Siksi siis jännittää. Olen jättänyt taakseni raskausaivot, mutta tilalle on tullut äitiysaivot, jotka toimivat aikalailla samantyylisesti kuin edellä mainitut.
Kuitenkin kaiken jännityksen keskellä olen ikionnellinen tuokiosta itselleni ja mikä sen parempaa, että joku vielä rytkyttää paikat kuntoon. Mulla on ollut aikamoisia hedareita, kun on niskat niin jökissä. Toivoa sopii, että paikat menee kuntoon.