Voimat on ollut vähissä. Väsyttää, äksyttää ja närästää sekä tietenkinhän vessattaa. Öisestä nukkumisesta on tehty oma tieteenlajinsa ja pieninkin asia saa unet katoamaan totaalisesti. Kuten viime yönä. Heräsin 2.30 ja valvoin 5 saakka, koska uni vaan ei enää yksinkertaisesti tullut. Onneksi alkoi satamaan ja sen ansiosta taisin sitten vihdoin ja viimein nukahtaa. Öinen valvominen tekee minusta ennen kaikkea väsyneen, mutta super huono tuulisen. En just jaksa mitään. Pienet asiat saavat hermoni palamaan mustaksi korpuiksi ja siihen, että olen oma iloinen itseni on matka sen jälkeen monen tunnin verran. Muutenkin on levoton olo koko ajan.
Viikko 35 pulkassa. Saisi mun puolesta jo syntyä. Viime neuvola käynnillä vauvan kasvu teki ison harppauksen edellis kertaan. Onhan se ollut tiedossa, että vauva voi olla aikas iso, mutta alkaa jo tosiaan jännittää, että mikä jätti sieltä tulee. Ensi viikolla on sitten ihan lääkäri, joo se typerä josta en pidä. Kai hän sitten osaa arvioida vauvan koon. Jos en saa taaskaan selvää lääkäri tädistä, menen yksityiselle. Ettei tarvitse sitten miettiä.
Elämä on aika lailla vaan odottamista. En ole saanut mitään aikaiseksi. No jos ei mukaan lasketa kaikenlaista ostelua ja siivousta. Aika tylsää. Täytynee kuitenkin nauttia viime hetkistä. Nyt kun on aikaa kuitenkin vaan ihan itselle. Kohta kai ei sitä ehdi tukkaakaan pesemään kun hätäsesti suihkun ohi juostessa.:) Varaudun jo pahimpaan. Vauva on varmasti vaativa. Tulee sitten kumpaan tahansa vanhempaansa. Isällä on aina nälkä ja äiti rutisee joka asiasta. Näillä geeneillä mennään ja niillä on pakko selvitä.
Jää muuten Helsingin reissu väliin. En enää jaksa matkustaa. Supistelee päivittäin. Huono olo ja omatunto, mutta ei voi mitään. Toivottavasti näemme ystäviämme sitten toisella kertaa. Olisinhan se ollut mukava lähteä, mutta en ole maailman parasta seuraa. Ja kun on nyt noita verenpaineita seurattava raskausmyrkytyksen takia, koska olen todellakin TURVONNUT, niin ei viitsi riskeerata enää tässä vaiheessa lähtemällä. Kiitän kyllä elämää taas kunhan tämä turvotus loppuu. Oikeastaan näytän vähän niinkuin paisuneelta elefantilta, ilman kärsää. Aika jumalattoman seksikäs olo, ei voi muuta sanoa. Kaupassa yhtenä päivänä näin söpöt ihanat maailman mukavimmat kengät ja kokeilin numero numerolta mitkä menisi jalkaan, se jo kertoo surun suurudesta, mutta koolla 40 lopetin kokeilun ja sekään ei mahtunut. Että turvonnutko??? Normaali kenkäni on kokoa 36, toivon että vielä joskus!
Johan on. Eilen oli tapaaminen lounaan merkeissä ystävän kanssa joskus puolen päivän jälkeen. Ei oikeastaan ikinä sovita mitään tarkkaa aikaa, vaan hän soittaa minulle kun lähtee vauvan kanssa. Näistä vauvoista kun ei aina tiedä millä päällä ovat. No poikkeuksellisesti mun olikin pakko lähteä apteekkiin hakemaan rennietä, koska en enää yksinkertaisesti pystynyt odottamaan. Oli taas yöstä asti närännyt ja tottakai loppua ei näkynyt missään. Sain helpotusta tuskiini ja ajttelin vähän sitten kierrellä kaupoilla kun nyt sitten oli hyvää aikaa. No ensinnäkin tarttuihan sitä kaikennäköistä taas mukaan. Enimmäkseen uusin meikki varastoa. Tänään vaan mietin, että ehdinköhän vuoteen edes meikkaamaan, mutta se on sitten sen ajan murhe se. Kaupoissa luuhaminen on yllättävän mukavaa, mutta energiaa vievää. Tulihan se soittokin sitten vihdoinkin, jo sinä vaiheessa olin pari tuntia pörräillyt ja väsymys alkoikin painaa. Menin kahvilan eteen terassille odottamaan ystävääni ja kuinka ollakkaan ajattelin ummistaa silmäni hetkeksi. Just joo, ihan hyvä idea. Havahduin hetken päästä omaan kuorsaamiseen. Luoja miten noloa. Yks kuorsaa siinä kahvion terassilla maha pystyssä. Onneksi siinä ei ollut kauhean paljon muita ihmisiä, enkä tiedä huomasiko ne edes tätä tapausta, mutta nolottipa kumminkin. Se vielä olisi puuttunut kun olisi joku tuoppi ollut kädessä. Onneksi ei!!
Närästys on saanut ihan uudet mittasuhteet. Närästää aamulla, illalla, päivällä, yöllä, kumartuessa, kyykyssä, seisaaltaan, makuultaan, istualtaan, kyljeltään ja oikeastaan ihan kaikissa asennoissa ja kaikissa toimenpiteissä. Tosi mega upeaa! Rennie kyllä helpottaa useimmiten heti. Kaikki on hyvin niin kauan kun rennietä on kassi täynnä. Muutoin olen pulassa. Hyvä, että jokin helpottaa.
Tänään on ensimmäinen synnytysvalmennus. Joo. Enpä juurikaan tiedä miten siihen voi valmentaa. Kai ne näyttää jonkin opetus videon ja sen jälkeen ei enää pysty loppu aikana nukkumaan saati tekemään yhtään mitään muutakaan. Ehkä, en tiedä. Ihan kivaa kai siellä sitten on. Asenteessani kai saisi olla parantamisen varaa, ei vaan just nyt jaksa innostua.
Viikko 34 alkamassa. Tässä tää menee. Päivä kerrallaan. Odotellessa.
Tänään taas voi retostella energioilla:) On se niin hienoa, kun voi hyvin, ei kolota mistään, paikat ei ole turvoksissa ja mieli on korkealla. Koti on siivottu, tuoksuu hyvälle ja kiiltää melkeinpä uutuuttaan. Kaupassa on käyty. Ostettu kaikkea perustarpeellista taas selvitäkseen viikonlopun yli. Poika potkiskelee masussa ja oletettavasti ihan tyytyväisenä. Kissat on kerrankin ihan hissukseen. Nukkuvat tai makoilevat. Alan muutenkin päivä päivältä muistuttamaan noita karva pörriäisiä enemmän ja enemmän. Ainakin mitä unen määrään ja tarpeeseen tulee. Vielä kun joku rapsuttelee silloin tällöin, kehrään tyytyväisenä. Varmaankin jos saan valita niin seuravassa elämässä voisin olla kissa. Ainakin olisi aika rento elämä tiedossa. Syödä ja nukkua. Mikäs sen hienompaa. Eipä juuri niin mikään.
Luin muuten viimeksi Torey Haydenin kirjan: >Toisten lapset, se olikin pitkästä aikaa todella hyvä kirja. Olen enemmänkin lukenut kaikkea hömppää, koska aivot ei nyt tällä kaudella ole jaksanut vastaanottaa mitään kovin tiedollista tuotantoa. Kirja oli hyvä, joskin surullinen. Ote takakannesta ” Pieni poika toisteli kaikuna muiden ihmisten puheita ja sääennusteita. Kaunis seitsämänvuotias tyttö oli saanut vanhempiensa raa`asti pahoinpitelemänä aivovamman. Vihainen ja väkivaltainen kymmenvuotias poika oli nähnyt, kun hänen äitipuolensa murhasi isänsä. Ujo kaksitoistavuotias tyttö oli erotettu katolisesta koulusta raskauden takia.” Näistä pienistä ihmisistä kirja siis kertoi. He olivat kaikki samalla erityisluokalla. Aika rankka kirja. Suosittelen silti. Harvoin tulee itku mistään kirjoista, mutta tämä kirja kuuluu niihin teoksiin, jotka saivat kyyneleet silmiin. Ennen kaikkea sen takia, että on vaikea käsittää kuinka vaikeaa lapsilla oli. Ja sen takia, ettei he ole voineet omaan kohtaloonsa vaikuttaa millään tavalla. Asiat vain oli niin. Ja niiden kanssa oli opittava elämään. Monesti kun lukee jotain tosi tapahtumiin perustuvia kirjoja, huomaa kuinka kiitollinen saisi olla omasta elämästään.
Sää on edelleenkin aika erikoinen. Välillä pikkuisen paistaa ja välillä aivan synkkää. Pääasia kuitenkin ettei sada. Ei ole mitään erityisiä viikonloppu suunnitelmiakaan. Varmaan ollaan vaan. Ehkä käydään jossain kyläilemässä. Autot pitäisi siivota ja pestä. Voisin toimia työnjohtajana ja katsoa vierestä kuinka se homma sujuu. Autojen kunnossa pito ei ole mun hommiani. Mutta seuraksi kyllä lähden. Mies eilen miettikin, että nyt on pidettävä tankit täynnä bensaa, kun ei tiedä koska se lähtö tulee. Ihan hyvä ajatus. Mutta toivotaan, ettei nyt ihan super kiire tule lähdön kanssa. Ja kyselihän se, että koska meidän sitten sinne sairaalaan tulee mennä. No, en tiedä minäkään. Ensimmäistä kertaa tässä ollaan molemmat. Kai sinne sitten mennään kun on aivan pakko? Ja synnytysvalmennus alkaa ensi viikolla. Niin kai ne siellä sitten sanoo, koska on se viimenen hetki lähteä. Haluaisin olla mahdollisimman kauan kotona. Mutta eipä niitä kai etukäteen osaa kauheasti suunnitella. Homma kai menee niin kuin menee ja kuuluu.
Onkohan olemassa jokin raskaussääntö? Että kun on viikon virkeä, niin takuu varmasti on kaksi puoli kuollut. Taas väsyttää niin kauheasti. Öisinkin olen nukkunut aika hyvin ja pissaralliakaan ei ole tarvinnut harrastaa kovinkaan paljon, ehkä kerran kaksi yössä, mutta silti vaan väsyttää ja väsyttää. Aamulla kävin vähän kaupoilla ja kai se energia sitten meni siellä ja loppupäiväksi ei ole virtaa enää tiedossa. Ajattelin keittää päiväkahvit. Jos se sitten helpottaisi väsymyksen tunnetta.
En tiedä pitäisikö laittaa sairaala kassi lähiaikoina valmiiksi? Onkohan vähän liian aikaista? Se vaan on sellaista, että miettii niitä näitä kykenemättä tekemään päätöstä. Eihän se kassi kyllä mitään lattialla vaadi, mutta onkohan hölmöä jo laittaa valmiiksi. Toisaalta eihän sitä tosiaan tiedä koska herra haluaa syntyä. Viikon vai viiden päästä.
Elokuun eka viikonloppu olisi tiedossa Helsingin reissu. Vanhat tuttavamme ovat tulossa Suomessa käymään. Tutustuttiin heihin Dallasissa. Mies on Meksikolainen ja nainen Latviasta. Nykyään he asuvatkin Latviassa. Todellakin mukava nähdä ja samalla tapaamme muitakin vanhoja tuttuja ja ehkä jonkun sukulaisen luoksekin voisi änkeytyä. (veli, vanhemmat) Toivon todellakin, että reissu toteutuu. Toivon, että jaksan lähteä. Ja toivottavasti neuvolasta sanotaan, että voi vielä matkustella. Mulla on alkanut olemaan aika useasti supistuksia ja siksi mietityttää se lähtö. Mutta jos neuvolasta antavat vihreää valoa, niin mikäs siinä.
Ilmat on mitä on. Ei voi ainakaan valittaa liiasta kuumuudesta. Taikka auringon paisteesta. Nyt olisin kyllä ihan mielelläni ottamassa aurinko, kun noin muutenkin makoilututtaa, niin olisihan se aivan yks hailee missä sitä kuorsais. Äidin kanssa kun oltiin maauimalalla, olin kuulemma kuorsannut. No, hyvähän se on että saa unta yleisilläkin paikoilla. Ehkä noita ääni tehosteita ei olisi pakko päästellä ihmisten ilmoilla, mutta ei haittaa minua minähän nukuin. Toivottavasti en kovasti häirinnyt muita. Paras on musta mun serkku joka oli nukahtanut synnytysvalmennuksessa, kun oli käsketty rentoutumaan ja siellä se oli sitten kuorsannut täyttä häkää. Sellasia me ollaan, meidän suvun naiset. Kursataan aina kun voidaan, aikaan tai paikkaan katsomatta. En kyllä ole kuorsannut aiemmin, eli taas yksi miinus merkkinen raskausoire, niin se kuorsaus. Se on pieni kiva bonus. Miehenikin varmasti rakastaa sitä;) Vähän jo alkaa tuntumaan siltä, että jonkin näköistä energian poikasta olisi kerääntymässä johonkin suuntaan kehoa. Järkevintä olisi käyttää tämäkin pieni armon lahja pieneen lenkkiin, siitä voisi saada jopa lisääkin virtaa. Ja loppuillan makoilu ei enää ottaisi sen jälkeen niin paljon pattiin kun olisi jotain järkevääkin tehnyt, rahan tuhlaamisen lisäksi. Nyt tää menis tosiaan lenkille:)
Eilen totta tosiaan oli se synnytyssairaalaan tutustuminen. Sattuipa niinkin somasti, että kun olimme siellä synnytyshuoneessa, viereisessä huoneessa uusi vauva näki maailman ja kovat kiljaisut kaikuivat ylväänä ja niin jalona. Täytyy sanoa, etten ole ennen kuullut vasta syntyneen parkaisua. Se todellakin riipaisi. Hävetti ihan kun tippa tuli linssiin. En usko tosin, että muut sitä näkivät. Ois se ollut noloa alkaa siellä parkumaan. No, ei voi mitään. Ehkä sitten kun oma huutaa ensi kerran onkin sitten ihan sallittua vaikka itkeä järven verran. Niin ja kätilöt ja hoitajat vaikuttivat ihan mukavilta.
Muutoin sairaala vaikkutti ihan hyvältä paikalta olla ensi päivät ja hoitaa se isoin ja ehkä pelottavin toimenpide. Kyllä siellä ihan reippaan näköisiä naisia oli. Ihan istuivat. Ei kai se sitten ihan maailman kamalinta ole. Ensi viikolla alkaa synnytysvalmennus.
Oon niin saamattomalla päällä, etten jaksa mihinkään kyläilemäänkään lähteä. Tarkoitus kyllä oli tällä viikolla mummolassa käydä, mutta saa nähdä jaksanko tosiaan mennä yhtikäs minnekkään. Nyt on vaan semmonen olo, että makuu asento on paras asento ja kirja kädessä on mahtavin vaihtoehto. Ei yhtään innosta ajatus autolla ajosta tai muusta tekemisestä. Kädet ja jalatkin on niin kokoset, että jo niidenkin puolesta tekeminen on hankalaa. Ehkäpä tänään otankin ihan rennosti. En tee mitään. Olen vaan. Nautin. Nämä päivät taitavat olla aika harvassa enää. Saa vaan olla. Itsekseen. Ajattelematta muita. Oma napa, maailman napa.
Niin väsyttää ja närästää. Sain imuroitua, mutta se asento tuntuu aiheuttavan joka kerta kauhean närästyksen. Onneksi on rennie. Uusi iloinen paras ystäväni. Jota rakastan, jota haluan ja joka aina auttaa. Ennen en ole tiennytkään mitä närästäminen on ja olen aina ihmetellyt kun ihmiset ovat yrittänyt selittää sitä. Nyt tiedän. Ilmankin olisin kyllä varmasti pärjännyt ihan hyvin. Liika uteliaisuus taas kostautui. Kaikkea ei tarvitse tietää eikä kaikkea todellakaan tarvitse kokeilla. Enää en aio kyseenalaistaa mitään tuntemuksia keneltäkään.
Porukat oli käymässä. Kivaa oli. Lauantaina käytiin saaressa, joka no ei ihan vastannut odotuksia, mutta oli kuitenkin ihan kiva paikka. Käytiin kiinalaisessa syömässä, isäni ei ollut ihan ruoan tulisuuden kanssa sinut. Mutta ei se mitään, tulisuus käytiiin huuhtomassa terassilla pois parilla lonkerolla. Siinäpä se päivä menikin nopsasti. Kotona oltiin jo ennen viittä, kymmen aikaan lähdettiin. Itse oli pakko mennä hieman lepäilemään reissun jälkeen, kun tuli ihan väsy.
Sunnuntai menikin aika tavalla lepäillessä, vanhemmat lähti ihan ajoissa aamulla, kun matkan tekoon menee kuitenkin nelisen tuntia. On se kuitenkin kiva rauhoittua hieman ennen töihin menoa omassa kodossa.
Huomenne menen tutustumaan synnytys sairaalaani. Matkaahan meiltä on sinne 60 km. Ihan hölmöä. Omituista, että vaikka asumme kaupungissa (pienessä), niin joutuu sitten menemään synnyttämään toiseen kaupunkiin. No, raha kysymyshän se on näille pienille kaupungeille. Mutta kyllä mielestäni synnyttäminen kuuluu ihan perusjuttuihin elämässä ja tästä syystä 60 km matka synnärille tuntuu jokseenkin hölmöltä, ajatellen miten paljon niitä veroja kuitenkin maksetaan. Ja mielestäni tuo matkan pituus on aika pitkä, varsinkin jos sattuu jotain odottamatonta…
Kyllä vain. Tänään on taas puuhattu paljon. Niin mahan sisässä kuin mahan ulkopuolellakin. Neuvolan tätin kanssa oli mukava rupattelu tuokio. Vielä tässä vaiheessa ei ole tietoa miten Vaahteramäen synnytän, mutta sen aika näyttää. Seurataan tilanetta. Baby oli kasvanut ihan niinkuin kuuluukin, joskin huitelee niiden yläkäyrien yläpuolella. Katsotaan sitten parin viikon päästä tilannetta uudestaan.
Vanhempani tulevat huomenna. Kivaa! Kerrankin ne voi ihan sitten vaan lomaille meillä, sillä täällä ei ole remontoitavaa saati sitten mitään siivottavaa:) Lauantaille kävin varaamassa saaristoristeilyn, niin siellä menee sitten se päivä. Toivottavasti ilmat suosii ja saadaan nauttia auringon lämmöstä ja paisteesta.
Mies on pitkästä aikaa ylitöissä. Tylsää. Olen, niin tottunut siihen että edes iltaisin on muutakin kuin kissa seuraa ja siksi kai nyt onkin niin vaikeaa olla ihan itsekseen.
Päivällä multa oli pienempi kissa hukassa ja sitten muutaman ajan päästä Nipsu löytyi vauvan rattaista! Oma vikani tietenkin, kun jätin oven auki jossa rattaat ovat. Kovasti yritän kissoille opettaa, että vauvan sänky, rattaat yms. on kielletty kissoita! Mutta kuten jokainen, joka kissan omistaa voi yhtyä siihen, että on se töistä turhempia. Ei tunnu onnistuvan. En vaan haluaisi jokaisen huoneen ovea pitää aina kiinni. Kivahan kissojenkin on liikkua muuallakin kuin vain olkkarissa. En tiedä. Ehkäpä ne tottuu.
Jo on aikoihin eletty. En tiedä uskaltaakohan täältä kotoa enää lähteä yhtikäs minnekkään. Kauppareissu oli niin tuskallinen, että voi morjens. Ensinnäkin koko 45minuutin aikana, oli pakko käydä vessassa 5 kertaa. Se lyö jo jonkinnäköisen ennätyksen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tökätä kärryt johonkin nurkkaan ja toivoa, ettei kukaan niitä pölli sillä ei millään jaksaisi samoja tavaroita hamstrata hyllystä uudelleen, ei varsinkaan tällä rakolla. Sitten vaan juoksu jalkaa yleiseen vessaan ja matkalla rukoilla myös sitä, ettei vaan vessat olisi täynnä. Haluan heti sinne, tai paremminkin on pakko päästä heti. Onnekseni ei ollut millään kerralla mitään jonoa ja pääsinkin sinne aivan heti.
Toinen asia mikä sitten alkoi tympäsemään näitten vessa hommien ohella oli se, että kun mietin koko ajan jotain muuta, jouduin kiertämään kaupan ympäri erittäin monta kertaa. Aina olin jonkin asian unohtanut ja tuurillahan se oli sitten ihan toisessa päässä kauppaa. Ehkäpä tästä opin sen, että loppu raskauden ajattelin käyttää jotain pikkukauppaa, ei ole näköjään mitään järkeä lähteä näihin isompiin puljuihin. Eihän nää nyt oikeesti mitään ongelmia ole, mutta just nyt niin paljon ottaa pienetkin asiat hermoon ja maailmassa olisi niin paljon enemmän ja tärkeämpiä asioita murehdittavana. Minä vaan ajattelen rakkoani.
Viikko 32 alkamassa. Aika on mennyt kauheata vauhtia, vaikka joskus on tuntunut ettei se mene ollenkaan eteenpäin, vaan matelee ja matelee. Pitäisi kai alkaa valmistautumaan siihen, että se vauva on tosiaankin tuloillaan muutaman viikon kuluttua. Epätodellinen ajatus ja jokseenkin myös kauhistuttava. Niin, mitä niillä vauvoilla oikein kuuluu tehdä? Meneeköhän ne helposti rikki tai sisältääköhän ne jonkin käyttöohjeen? Entä jos olenkin ihan maailman huonoin hoitaja? Kertakaikkisen puuduttavia ajatuksia virtaa päässä läpi päivien. Kai ne on sitten ihan normi ajatuksia, itseäni alkaa vaan tympimään kun mietin ihan varmasti juuri asioita, jotka ovat ihan epäolennaisia. Sitten sekin, että onko kaikki tarpeelliset tavarat, mitä nyt voikaan sitten tarvita. Onko lapsi ihan terve. Onko se ihan nätti. Onko sillä tasan 10+10 varpulia ja sormea. Huutaakohan se paljon. Miten me kaikki sopeudutaan uuteen tilanteeseen. Huoli siitä miten kissat reagoi lapseen. Sattuukohan se synnytys ihan oikeasti kamalasti. Jääköhän se vauva jumiin. Menenkö itse ihan rikki. Synnytys tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, mutta mitä enemmän sitä ajattelen sitä vähemmän haluan sen tehdä. Äitini lohdutti, että sen kivun kyllä unohtaa kun saa pienen syliinsä. Uskon, mutta kyllä vähän alkaa jänskättämään.
Torstaina neuvolassa mittaavat sen kuinka paljon vauva on kasvanut viime kerrasta, koska baby huitelee siellä yläkäyrien yläpuolella ja on mahdollista, että hän on niin iso ettei mahdu näin lyhyestä ihmisestä ihan normaalisti ulos, joten katsovat onko aiheellista minun mennä johonkin lantio kuvauksiin. Ja kai sitten jos ei mahdu, niin sektio on kai ainut vaihtoehto. Itse kyllä näistä kahdesta vaihtoehdosta suosisin alakautta ja ihan normaalisti, mutta paras tietenkin on se turvallisin vaihtoehto. Varmaan vuoden päästä tästä päivästä mietin, että mitä ihmettä olen oiken stressannut ja murehtinut kun ei ole mitään hätää oikeasti ollutkaan. Ihminen on vaan sellainen, että etukäteen murehtii ja monesti aivan niin typeristä asioista kuin olla ja voi.
Elämä on muodostunut hankalaksi. Tarkoitan vyötäröstä alaspäin:) varpaiden ja jalkojen trimmaus on jäänyt jokseenkin vähemmälle, mutta nou hätä varasin ajan ammattiauttajalle, nimittäin jalkahoitajalle. En tiedä pystyvätkö hekeään ihmeisiin, mutta toivon todella. Maha on sillai just sopivasti tiellä, että ihan turha edes yrittää raspausta, saati kynnen leikkuuta, rasvauskin onnistuu vain toisen avustuksella. No jalat on jäänyt vähän niinkuin miehen ongelmaksi ja siksi kai ne tommoiseksi ovat mennetkin. Kyllä se yrittää, ei siitä ole kiinni. Mutta ei vaan ehkä ole siinä just ihan parhaimmillansa. Hieronnassa on hyvä, mutta muista toimenpiteistä täytyy antaa hylätty:) Kaikki kunnia kuitenkin yrityksestä ja ammattiauttajan maksamisesta.
Täällä on satanut aamun, ihanaa. Siksi kai viihdyinkin niin hyvin pitkälle aamun sängyssä, kun sade ropisi kattoon. Rakastan sateen ääntä. Se on jotenkin kovin rauhoittavaa. Muistan pienenä kun oltiin mummolassa mökillä aitassa yötä ja sade ropisi joskus öisin kattoon. Nukuin aina niin sikeästi ja aamulla oli semmoinen ihana kostea ja raikas ilma. Se oli aivan ihanaa.
Aamusta oli taas energiaa, silitin lopun babyn vaatteet ja harsot. Nyt jos menis suihkuun ja laittais pyykit kuivumaan. Siitä se taas lähtee, tämä päivä.
Seuraava sivu »