Mulla oli tänään sairaalassa sokerirasituskoe. Joo se tehdään kaikille kauniille naisille. Näin ainakin haluan ajatella. Erittäin noloa oli se, että jostain kumman syystä nukuin sen koko kaksi tunti, jonka siellä olin. No omahan oli vikansa kun antavat oman huoneen ja sängyn. Siellä se hoitajatäti sitten kävi vähän minuu välillä tökkimässä käsivarteen ja ottamassa elämän eliksiiriä siitä. Ei haitannut. Minä nukuin, harmitti vaan kun hyvästä unesta joutuu havahtumaan. En tajuakkaan miksi muo sitten nukutti niin makeasti. Yölläkin olin kuitenkin nukunut ihan kiitettävän 10 tuntia. Luulisi riittävän. Epäilen, että raskaudessani on alkamassa ns. nuku nyt kun vielä voit aikakausi. Pakko nukkua varastoon, kun vauva tulee haaveilet vaan unesta. Eipä ollut kokeessa mitään mistä huolestua, kaikki oli aivan niinkuin pitikin. Kyllähän sen maailman kauneimpana olin jo arvannutkin;)
Huomenna lähdetään veljen tyttöystävän lakkiaisiin, jotka ovat lauantaina. Toissa päivänä suihkussa muo rupesin naurattamaan se, että kun meidän vauvan lakkiaiset on (oletan, että on) niin kuinka ryppysiä mun vanhemmat silloin on ja miltä ne näyttää. Taas oli semmoinen hysteerinen hetki elämässä, ettei mistään tullut hetkeen mitään. Toivottavasti raskauden jälkeen normaali aivo/hormooni toiminta alkaa, etten kärsi näistä raivo, itku, nauru, hysteeria kohtauksista koko loppu elämää. Toisaalta hauskinta on se, että voi pistää kaiken raskauden piikkiin vaikka olisikin oikeesti vähän kipee tuolta yläkerrasta!
Hmm.. Ihan turhaan eilen stressasin hammastätistä, se olikin oikeesti todella mukava, varovainen ja kiltti. Ei ollut mitään hätää ja kaikki sujui kunnialla. Joudun kuitenkin jatko toimen piteisiin ja arpa osui tietenkin samalle päivälle kun mulla on tarkistus mahtuuko pikkuinen tulemaan alakautta maailman ulos, niin loistavaa. Ylä- ja alakerran lääkärit samana päivänä. Julmaa! 13.6. pitäis ehdottomasti julistaa kansalliseksi surupäiväksi juuri tästä syystä. Toisaalta onpahan sitten vain yksi päivä jolloin jännittää. Sitten se on ohi. Ei kai se sitten kurjuutta kummempaa ole.
Eilen olin masentavan laiskalla tuulella. Istuin koneella yöpuku päällä melko pitkään. Ei yhtään huvittanut tehdä mitään muuta. Onneksi kuitenkin ystäväiseni soitti kahville. Treffattiin sitten puistokahvilassa häntä ja hänen vauvaa. Se on poika.. Järjettömän söpö sellainen.
Tänään olenkin sitten ollut super tehokas, hyper aikaan saava ja niin todella tyytyväinen itseeni. Kaikki paikat on kuurattu. Ajattelinkin nyt alkaa lukemaan kirjaa ja uppoutua loppu päiväksi sohvalle. Mikäs sen hienompaa.
Mulla on tänään hammasläääri. Inhoan niitä, yöksis! Olen ehkä aika lapsellinen tässä asiassa.
1. Yläasteella hammaslääkäri täti puhui aina ja alati kaunareista, meinas pää hajota.
2. Hammaslääkärit haisee fluorilta.
3. Hammaslääkärit nauttivat toisten kidutuksesta.
4. Henki ei kulke kaiken maailman vempaimet suussa. (Kyllä sinne vielä yksi käsi mahtuu periaate.)
5. Pora vihloo hampaita ja korvia.
6. Hammaslääkärit on niin pirun tekopirteitä, että oksettaa.
7. Siellä on niin stnan steriiliä ja valkoista.
8. Jutellaan plakista ja a4, b7, c9, siitä ei tajua Erkkikään mitään. (On jo ihan vakuuttunut, että kaikki hampaat vedetään kidutus tekniikalla pois. Alkaa itkettää ja haluaa paeta.)
9. Kun se on ohi, ei pysty puhumaan, liikkumaan, juomaan, syömään tai yhtikäs mihinkään.
10. Vakuuttelemista, ettei tänne pirun majapaikkaan tulla enää koskaan. (Paitsi kun hampaita taas alkaa sattumaan.)
No, ei mulla ole nyt mitään hammas kipuja. Ajattelin, että on järkevää käydä ennen vauvan syntymää. Nyt kaduttaa. Pelottaa. Ja vit…. Olispas jo huominen ja hampila ohi.
Mulle on tullut kauhee himo pestä pyykkiä. Niin, tätä on nyt jatkunut kuukauden päivät. Jostain syystä uusi huuhteluaine tuoksuu niin hyvälle, että yritän joka päivä ainakin pyörittää koneellisen. Tää ei ainakaan ole kovin luontoystävällistä, taloudellista saatika järkevää. Keskellä yötä saatan herätä siihen, että mitä sitä huomenna voisikaan mahdollisesti pestä. Toisaalta meillä ei varmaan ole koskaan ollut näin puhtaita vaatteita ja petivaatteita. Nyt on menossa toinen koneellinen. Hieman haikeana jo ajattelen, että siinä se sitten on, kun ne on pesty niin sitten joutuu taas odottamaan pyykkejä. Kaikki on puhtaana, en keksi mitään mitä voisin pestä. Kuinka säälittävää. Mies ihmettelee kun tulee kotiin ja revin suurin piirtein vaatteet päältä, en tosiaan siitä syystä mikä miestäkin saattaisi miellyttää vaan siksi, että saan koneen ulvomaan. Niin pyykkikoneen. En miehen konetta. Rakkaat ystävät, tämä on vetoomus. Tulkaa käymään. Tuokaa pyykkinne minulle. Haluan pestä ne. Olkaa kilttejä!
Miksi ihmiset muuttuvat? Joskus voi tuntea suurta surua toisen puolesta. Asiaan ei pysty vaikuttamaan, tuntee vain tuskaa. Ei voi auttaa millään lailla. Ainoastaan kuunnella. Miettiä miksi asiat ovat menneet niin kuin on. Kuinka kaikki vaikuttaa pieniin ihmisen alkuihin, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa, mutta joutuvat kärsimään seurauksista. Seurauksista jotka vain yksi ihminen on aiheuttanut. Vihan ja rakkauden raja on ylitetty. Ylitetty niin, ettei ole paluuta. Rakkaus ei aina riitä. Ihminen tarvitsee paljon muutakin. Kuinka toinen voi repiä ja raastaa. Tuottaa tuskaa. Piittamatta rakkaimmistaan, polkea toisen omanarvon tunteen jonnekkin kauas. Niin kauas ettei se toinen edes muista mikä se sellainen on. Vastuu jokaisella on elämästään, totta. Mutta kun on niitä pieniä ihmisen alkuja, yhteisiä. On myös vaikea tehdä heidän elämäänsä mullistavia päätöksiä. Ja kaiken takana on vain yhden ihmisen itsekkyys. Miehen, voisi olla aivan yhtä lailla naisen, mutta ei tässä tapauksessa. Jos minulla olisi valta. Taikoisin kaikkien pahan olon pois. Näyttäisin sinulle mies missä olet kymmenen vuoden päästä kun sinulla ei ole mitään tai voihan sinulla olla paljonkin. Näkisit sen tuskan jonka yksin sinä olet aiheuttanut. Et näe sitä nyt. Ymmärrän sinuakin. Olet eksyksissä. Tarvitset muuta. Et huomaa mitä sinulla on. Tunnen vihaa sinua kohtaan. Kuitenkin, voimia sinulle rakas ystäväni. Tiedän, että pärjäät. Pienistä ihmisitä kasvaa hienoja isoja ihmisiä. Lopetankin tämän kirjoituksen viisi vuotiaan sanoin, äiti älä huolehdi me pidetään sinusta huolta. Näin sanoo hieno miehen alku kokoakin koko metri. Kirjoitin tätä kyyneleet silmissä. Tuskaa sydämessäni. Toivoen rakkauden voittavan vihan. Älkääkä ihmiset enää muuttuko, sydämeni ei kestä.
En tiedä. Olo on kuin valaalla. Luulen ainakin, että valailla on juuri tällainen olo. Maha on niiiiin kireä. Jos se vielä tästä paljon kasvaa. Se repeää. Pieni valas vauva on keksinyt eilisen jälkeen potkia kylkiäni. Hienoa! Viikko aikaisemmin pikkuinen keksi rakkoni. Ehkä se on kiva siellä kohdussa miettiä ja tuumailla mitä sitä sitten seuraavaksi keksisi. Mietin miten voin koskaan tehdä tätä toiste. Eihän se pakko, mutta vaarana on euroopan suurin ego valas vauvalla jos jää ainokaiseksi. Tunnen itseni. Hemmottelen sen pilalle. Ostan kaiken. Annan kaiken. En kurita. Olen vaan semmonen maailman mukavin äiti joka vie harrastuksiin ja ostaa karkkia vaikka ei ole lauantai, niin siinä on pienen ihmisen helppo suunnistaa metsään jos ei ole oikeita ohjeita. Toivoisin, että olisi jo elokuu ja valas vauva päättäisin rantautua. Äiti valaalla on tukala olla. Vielä kovin pieni valas vauva ei voi ymmärtää missä on kyljet ja missä on rakko. Eikä sitä tahallaan tee. On siellä valas äidin sisälläkin varamasti tukala olla. Alkaa tila käydä vähiin. Harmittaa kun valas äiti kuuntelee ihan typerää musiikkia, imuroi jatkuvasti. Valas vauva kapinoi vatsassa. Hän haluaa parempaa musiikkia ja imurin huudon loppuvan. Sitten se valas isikin puhelee ihan hassuja juttuja sille valas vauvalle. Jonka jälkeen se valas äiti nauraa ja koko maha hyllyy. Niin ole sitte se pieni valas vauva, siellä valas äidin sisällä. Ei se ole helppoa sekään. Olisipa elokuu ja valas perhe tapaisi toisensa. Ja jos valas äidin maha jää roikkumaan, on valas äidillä tapaaminen Nordströmin kanssa, niptuck:) ja pappa betalar. Tack. Näin on. Tarkoitin muuten, että tämän perheen pappa. Ei se mun pappa, se on jo tainnut maksaa ihan tarpeeksi. Mutta iteppähän oli toivonut pientä tyttö valasta. Sai mitä tilas. Mutta lompakko taisi siinä samalla kaveta vuosi vuodelta. Liekö siellä enää muuta kuin kuitteja? 
Viikko 24 alkaa olla pulkassa. Muistan sen päivän varmasti lopun elämääni kun havaitsin olevani raskaana. Mulla oli ollut jo viikon verran sellainen olo, että kehossa tapahtuu jotain kummia. Siis erilaisia kummia asioita kuin ennen. Ainahan siellä tapahtuu jos jonkin moista aktiviteettia, mutta olo oli jotensakkin niin erilainen kuin ennen. Olin vakuuttunut, että olen raskaana. Silti epäilin. Tein raskaustesti 14.00. Mies pääsi töistä 15.00. Se oli elämäni pisin tunti odottaa. Mietin varmaan sata kertaa miten sen kerron. Katselin itseäni peilistä ja sanoin, rakas olen raskaana..EI.. kulta olen raskaana… EI.. en muista mitä kaikkea muuta siinä aikani kuluksi mallailin, mutta hauskaa oli. Mulla oli maailman suurin salaisuus tiedossa, ihan vaan itselläni. Kukaan ei tiedä. Pakko myöntää, että soitin äidilleni. Ei se eka kerralla tajunnut. Muo nauratti. Pieni solusykkyrä sai jo yhden ihmisen sekaisin. Mietin miten mies reagoi. Tietysti onhan hänellä käsitys siitä että näin voi tapahtua, mutta ei varmaan kumpikaan meistä ajatellut, että se tapahtuisi näin pian. Mies tuli kotiin ja riisui kengät pois. En saanut heti kerrottua, mutta hetken päästä sanoin arvaa mitä? No, eipä arvannut, niin kerroin. Villeimmissä kuvitelmissakaan, en olisi osannut valmistautua vastakseen. VOI SAATANA. Mitä? Mikä ihmeen reaktio toi on???? Senhän olisi just pitänyt sanoa, että oi rakkaani, ihanaa. Meille tulee vauva. En todellakaan odottanut, että helvetin vartija vedetään tähän hommaan mukaan. Mies oli sokissa. Ei pystynyt istumaan. Eikä seisomaan. Ei makamaan. Ei puhumaan. Se oli lamaantunut. Ei se tajunnut. Mä olisin halunnut heti kertoa kaikille. Mies sanoi, että odotamme kaksi päivää ja teet uuden testin. Mitä vit.. miksi pitää odottaa, en jaksa, en ole kärsivällinen ihminen ja kaikenmoinen odottelu ottaa koville. Illan mittaa mies alkoi toipumaan. Kauhee hätähän siinä tuli hänelle, kun tajusi ettei meillä ole kaikkia elektroonisia laitteita joita vauva tarvitsee???? Niin, olin enemmän kuin hämmästynyt. Mietin mihin pieni ihmisen alku tarvitsee pelikonsoleita. Mutta miehelleni asia oli täysin selvää. Sieltä tulee poika ja kamat tilaukseen! Enää hän ei ole sokissa. Konsolit on kotona. Vauva on mahassa. Kohta se tulee sieltä isin kanssa pelailemaan. Saatanasta ei ole puhuttu sen päivän jälkeen. Yhtenä päivänä mies mietti, että kyllä sitä ens alkuun lapselle täytyy ohjelmoinnin perusteet opettaa ja jos sitten sitä ei sen jälkeen kiinnosta kone hommat, niin voi tehdä muista juttuja mitkä kiinnostaa. Voi luoja! Mun ajatukset on lähinnä ollut siinä, että minkä värisiä vaatteita vauvalle ostan ja osaanko sitä hoitaa. Että tervetuloa vaan vauva tähän sekopäisten ihmisten perheeseen. Osaat varmasti jo vuoden vanhana ohjelmoida koneet ja pukeudut paremmin kuin monet ikäisesi.
Onpas ollut kiireinen viikko. Maanantaina lähdin turun mummoa moikkaamaan ja samana iltana lähdettiinkin laivalle. Ukki ja serkkuni sekä hänen kolme lastaan ja äitinsä ja tietenkin mummo lähtivät mukaan. Meillä oli oikein mukava reissu, rentoa oleskelu pallomeren kulmilla lasten kanssa ja seisovassa pöydässä käytiin syömässä. Jäin vielä laivareissun jälkeen yöksi toisen serkkuni luokse ja keskiviikko aamun ajoissa lähdin takaisin kotiin, koska oli neuvola. Neuvolassa meni ihan ok, vauvan hienot sydänäänet kuunneltiin:) ne kuulostaa aina aivan yhtä ihanille. Pienen sykkeet. Torstaina meille tuli miehen siskontyttö, jonka kanssa hengailimme pari päivää ja tänään vein hänet mummolaansa. Aamulla käytiin kaupungilla ja katsastettiin vaate tarjontaa. Nyt olenkin itsekseni kotona, on synkkää, satelee vähän vettä. Pidän vesi sateesta. Siinä on oma tunnelmansa. Olla käppyrällä sohvalla ja kuunnella sateen rummutusta kattoon sekä ikkunoihin. Siinä on jotain vallattoman romanttista. Okei, nyt yksinään se on enemmänkin vain mukavan rauhoittavaa. Kissat on leppoisalla tuulella ja makailevat vuorotellen vieressä. Vaistovat kai yksinäisyyden. Pitävät seuraa. Pikkunen potkii ja heiluu vatsassa. Kovin yksinhän en siis ole, minulla on kaksi ihanaa kissaa vierellä ja maailman rakkain lapsi sisälläni. Toivottavasti muistan tämän hetken aina.
Ihme homma miten ikinä olen kyennyt tai kerennyt olemaan töissä. Kotona on niin paljon puuhaa. Tänäänkin aamukahvin jälkeen en ole istuskellut kertaakaan. Siivoilin ja sitten kävin kaupassa. Kaupassa saa kyllä kulumaan aikaa.. Jos vaan olisi semmonen kunnon budjetti siellä jaksais olla vielä pidempään. Hommat on siis hoidettu, eikun odottelemaan miestä kotiin ja sitten tulevatkin mun vanhemmat. Kivaa, pitkästä aikaa. Eihän tää nyt niille mikään lököttely loma ole, kun tulevat pesemään ikkunat ja laittamaan loput listat. Jotka ovatkin olleet noin puolisen vuotta laittamatta, koska me ollaan niin super laiskoja. Onneksi on vanhemmat:) Pakkohan ne on saada ennenkuin pikkunen tulee. Ettei se vaan kattele heti että no joo ei listojakaan paikalla pitäiskös lähteä takasin. Samasta syystä on ollut aivan välttämätöntä ostella pienelle niin ihania pikkuvaatteita. (Ettei raukkaa nolota laitoksella muiden vauvojen tsekatessa mitä hänellä on päällä.) Käsittämättömän ihania vaatteita vauvoille tehdäänkin! Taidan varastaa itselleni pienen torkku hetken, ennen kuin kukaan tulee. Nyt päikkäreille ja oikein aurinkoista viikonloppua, nyt kun se vihdoinkin täälläkin päin möllöttää.
On se niin kauhiaa. Eilen oli totaali ramahdus. Katselimme kaikessa rauhassa yhtä sarjaa, eikä siinä nyt mitään ihmeellistä ollutkaan. Mutta ihan lopussa nainen ja mies, jotka ovat yrittäneet olla yhdessä, mutta aina oli jotain draamaa sattunut ja siksi heidän tiensä eivät ole kohdanneet lopullisesti. Oli ollut miehen kooma ja nainen rakastui toiseen sillä aikaa. Mies kuitenkin heräsi koomasta, mutta ei tuntenut naista vaikka nainen olisi halunnut jatkaa ja siinä kuviosissa pyöri tosi kaamee “narttu”, joka sekoitti kuviot sitten lopullisesti. Nainen meni kihloihin sen toisen miehen kanssa ja kappas sittenhän vasta mies muisti kaiken ja halusi naisen takaisin. Tietenkin se oli sitten myöhäistä. Tapahtui kuitenkin niin, että naisen kihlattu ymmärsi kuinka nainen miestä rakastaa ja päästi naisen ns. vapaaksi. Tätä ennen nainen olis kuitenkin sanonut kooma miehelle, että hän aikoo viettää elämänsä kihlatun kanssa. Mies lähti metsään, patikoimaan kaikki murheensa pois kai?? Nainen lähti häntä oppaan kansaa etsimään ja koska naisella oli samanlainen suuntavaisto kuin minulla hän sitten eksyi, koska ei jaksanut kuunnella opasta ja eksytti oppaan. Nainen oli siis yksin metsässä ja koska hän on aika kömpelö tietysti hän pimeässä kaatui ja nyrjäytti nilkkansa. Säälittävänä hän meni maahan makaamaan ja laittoi pinkin laukkunsa tyynyksi ja kartan peitoksi. Tietysti tämä mies hänet löysi. Nosti syliin ja sanoi rakastavansa. Se oli tosi herkkää. Sitten muo alkoi naurattamaan, kuvittelin kuinka minä olen metsään lähtenyt ja mies tulee pelastamaan. Kuvitelmassa tuli mieleeni, että entä jos mies ei jaksaisikaan nostaa minua. Siitä se itku sitten alkoi. Minä yksin metsässä. Ison mahani kanssa. Kukaan ei jaksa nostaa minua. Jään metsään. Synnytän siellä. Todella dramaattista. Itkin ja itkin. Vettä lensi melkein telkkariin asti. Mies oli ihmeissään. No arvatenkin. En pystynyt oikein puhumaan. Itketti. Sain paperia. Niistin ja itkin. Tätä jatkui useita minuuttja. Kunnes taas aloin nauramaan. Koska asia jo alkoi itseänikin huvittamaan. Se oli se vauva, se taas oli sotkenut mun hormoonit. En uskoisi jos en tätä kokisi. Nimittäin vihaan itkemistä, musta se vaan on niin masentavaa. Raskauden aikana olenkin itkenyt enemmän kuin koko elämäni. Pikkunen on päättänyt tehdä minusta pehmon. Uskomatonta! Pitäiskös tirauttaa parit kyyneleet sen kunniaksi!
Seuraava sivu »