Vielä silloin kuin sain nähdä Eemelin ensi kertaa en voinut kuvitellakkaan kuinka paljon häntä rakastaisin. Kun laitoin hänet tänään nukkumaan, yritin tallentaa mieleni syövereihin joka ikisen liikkeen ja eleen. Pienen pienet sormet sekä varpaat. Ihanan nykkyrä nenän. Huokaisut, uni äänet ja kaiken minkä kykenin. Halusin tallentaa ne jonnekin syvälle sisimpääni, salaiseen paikkaan, jonne ei ole muilla pääsyä. Halusin kuunnella lapseni hengitystä, kuinka ihanalta se kuulostikaan! Rakkaus on kummallinen juttu. Vihan hetkellä sen voi unohtaa, mutta suurimpien tunteiden hetkessä se voi tuplaantua. Halusin tallentaa Eemelin kovalevylleni, koska joskus kun viidenkintoista vuoden päästä meillä voidaan käydä todella tiukkoja keskusteluja, haluaisn muistaa silloin hänet, sellaisena kuin hän oli nyt. Silloin voisin varmasti harkita kaksi kertaa sanani.
Koen kammottavaa ero tuskaa Eemelistä. En ole koskaan tuntenut tällaista fyysistä kipua kenenkään ihmisen takia. Minusta tuntuu kuin kulunut vuosi olisi muuttanut minua paljon. Parempaan. Koen, että vuoden aikana olen voinut vaikuttaa siihen minkälainen Eemeli on, mutta entä nyt kun hän menee tarhaan ja saa myös paljon ulkopuolisia vaikutteita, millainen hänestä sitten tulee? Toivon, että hän pysyy samanlaisena kuin nyt, mutta tämähän ei ole minusta kiinni. Mietin sitä, tunteeko hän sisimmässään, kun minä en ole päivisin läsnä, silloin kun hän minua eniten tarvitsisi, tuntuukohan hänestä siltä, että olen hylännyt hänet? Toivon totisesti, ettei. Mutta tähän en tule ikinä saamaan vastausta. Mietin sitä, että tulikohan minun liian äkkiä sitten lähdettyä takaisin työelämään. Olisiko kuitenkin pitänyt olla vielä tovi kotona Eemliä varten? Tämä kai on ikuinen suo ja mitä enemmän sitä pohtii, sitä syvemmälle sitä uppoaa.
Eemelillä on vielä kaikki edessä. Kaikki ihanuudet ja ikävä kyllä kamaluudet. Toivoisi, että voisi suojella omaa lastaan melkeinpä kaikelta, mutta totuushan on toinen. Jokainen meistä kokee ensi rakkaudet ja suudelmat jossain muualla kuin äidin valvovien silmien alla. Ja kuinka se sattuukaan sitten kun ne on ohi. Elämä melkein pysähtyy. Vaikka sekin on totta tietenkin, että vaikeina aikoinahan se on milloin perheen tuki ja turva korostuu. Vaikka arvostaisi sitä muutenkin.
Eemelihän on vielä pieni, mutta tunnen, että joudun maanantaina ottamaan sen ensi askeleen irti päästämisessä. Vauvaani ei ole. On vain pieni poika, joka aloittaa elämänsä yksilönä. Hän on Eemeli, ei hän ole Ninan poika tai Iiron poika, vaan hän on Eemeli yksikössä. Tästä eteenpäin tulee olemaan erityisen tärkeää se minkälaiset kotiolot lapsella on. Turvallisuus, se on minusta tärkeintä. Se, että siellä kotona on aina ne vanhemmat jotka rakastavat lastaan, oli sitten maailmassa ja elämässä tapahtunut mitä tahansa. Se, että voidaan keskustella kaikesta. (Ainakin omassa kotonani oli näin, asioista puhuttiin ihan niillä oikeilla nimillä.) Salaisuuksia ei ole. (mutta kaikkea ei silti tarvitse tietää!) Kuten ne ensi suudelmat, heh heh..
Kun olen pohtinut läpi viikon tätä meidän asiaa, huomaan olevani samalla surullinen, mutta myös iloinen. Tämähän on kaikkien käytävä läpi. Ero lapsestaan. Ikuisestihan hän ei voi helmoissani kulkea. Irti en päästä, mutta löysään vähän.
Mutta sen vannon, jos joku lastani koskaan “vahingoittaa” millään tavalla, kohtaa hän mielummin saatanan helvetin portilla kuin minut tai mieheni.
Meillä harjoitellaan kovasti sanoja ja kävelyä.. kävely ottaa kyllä oman pumpun päälle ja rankimman kera. Huisin hurjan näköistä touhua näin sivusta katselijasta. Noustaan ja kaadutaan, tätä jatkuu useita toistoja. Jos ei tuosta kunto kasva ei sitten mistään. Huh, huh itsellä hiki koko ajan pinnassa, mutta se kai johtuu enimmäkseen jännityksestä. Poika tosin ei osaa kävellä. Vaan puikkelehtii tukia vasten ja joskus aivan kuin salaa huomaa seisovansa ihan itsekseen ja sekös häntä naurattaa. Minua kauhistutta.. Huomaan aina miettiväni, että kohta rysähtää vaikka kuitenkin niin tapahtuu aniharvoin. Mieskin jo sanoi, että ota nyt jo ihan iisisti, että täytyyhän hänen opetella itsekseen, ei hän muuten opi. Eikä hän voi tottua siihen, että aina otat kiinni jos kaatuu. Tottahan se on, mutta voi miten vaikeaa on olla menemättä ihan siihen viereen ja olla valmiina kiinni ottoon. Hyvin hän kyllä kaatuu nykyään lähes poikkeuksetta aina peffalleen, että kai huoleni on ihan turhaa. Peläkään vaan kun se homma näyttää niin todella hurjalta!
Nuori herra ja äiti menevät siis maanantaina ensi kertaa päiväkotiiin tutustumaan.. (sniiiiiiiiiiiiiiiiiif, tämähän on jonkun aikakauden tavallaan päätös!!!!)
Emppu aloittaa siellä ja äiti lähtee töihin 18. päivä. Koko ensi viikko ollaan yhdessä tarhassa totuttelemassa. Minusta tuo viisi kertaa on aika hyvä, joka päivä ollaan vähän kauemmin ja sitten parina vikana päivänä äippä lähtee tiettynä ajan kohtana pois. Minusta on kivaa, että pääsen näkemään mitä siellä oikein touhuillaan. (ja toivon todellakin, että pidän näkemästäni!) Empusta tulee “silkkiuikku” ja kun lueskelin hänen viikko kalenteriaan 
heillä on musiikkia sekä jumppaa mm. Ihan käsittämättömän ihanaa. Siellä hän ammentaa tietoa ja taitoa. Vaikka onhan tässäkin se kääntöpuoli, mistä sitä itse jää paitsi joka päivä. Kaikki ne ilmeet ja kaikki ne teot. Ennen kaikkea elo ilman häntä päivisin voi olla minulle aivan hirvittävää tuskaa. Toivottavasti itsellä on niin kiire uuden oppimisen kanssa, ettei ehdi miettimään. Vaikka olen vakuuttunut, että ehdin. Varmaan kaikki muu tieto menee ohi korvien, kun ajattelen omaa söpöä kökkiäistäni. Mutta usko on kova, me kyllä tästä selvitään ja onkos sitten sen ihanampaa kun työpäivän jälkeen näkee maailman rakkaimman naaman, sehän varmasti voittaa kaikki sinä päivänä koetut asiat!
Nyt kun h-hetkeen on enää reilu viikko, olen jo ehtinyt miettimään, että hei! Mulla on täysimittaiset kahvi- sekä lounastunnit! Ihan yksin! Ilman, että kukaan tarvitsee mitään tai jollakin on kesken ruokailun kakat housussa, joka tarvitsee asap apua. Niin, ihan itsekseen ja keskeytyksettä, luoja että olen kaivannut niitä hetkiä ja ollut, jopa saalaa vähän kateellinen aina joskus miehelleni ja hänen tunnin lounailleen ravintolassa… EN enää, mutta nyt kadehdin “tarhatätejä”, jotka saavat nähdä lapsestani kaikki ne ihanuudet, joita itsekin ennen, mutta vielä sitäkin enemmän.
Mutta. Kerron lisää sitten töihin paluustaa, kunhan nyt oikeasti olen ollut siellä:) Niin ja toivon, etten ole ihan uupunut, että jaksan joskus tännekin sanan tai toisen laittaa.
Tämä lausahdus ei yön vanhaa satasta tuli mieleeni tänään 29-vuotis päivänäni. Isäni joskus sanoi minulle näin, kun ei ymmärtänyt silloista elämääni kaikin ajoin. Kaiketi eniten häntä kyrsi se etten säästänyt mitään pahojen päivien varalle, vaan rahat meni biletykseen ja milloin tuiki tärkeisiin vaatteisiin, kenkiin, meikkeihin, kynsiin, hiuksiin, pedikyyriin, ulkona ruokailuun, ja vaatteisiin sekä kenkiin, niin ja kenkiin taatustikin:) Isäni vaan jostain kumman syystä ei voinut tätä käsittää! (Kumma juttu!) No, ilokseni aamulla kun siivoilin lompakkoa, joka muuten oli täynnä kuitteja. Nykyisin ei ole enää oikeastaan koskaan paperi rahaa, on vaan liuta eri värisiä kortteja, joita joskus tulee vinguteltua aivan luvattoman paljon ja yleensä miehen tililtä. (omat on hyvä säilöä pahan päivän varalle…) Jotain olen oppisut siis vuosien varrella, heh he. Kuitenkin siinä lompakkoa siivoillessani, huomasin sekaisen ja epäjärjestyksen lomasta vitskan, hei miettikää kokonainen vitonen!! Ja muistan, että sain sen koomista kyllä isältäni, raha oli silloin tosin viisikymppinen, mutta lompakkoani kai vaivaa jokin kutistusmagia ja siksi se oli muuttunut viikossa vitoseksi. Mutta joka tapauksessa, siellä se oli säästössä se viikon vanha vitonen:) Että kyllähän se on näin se asia: Oppi ja ikä kaikki! Olen oppinut, ettei satasia kantsi säilytellä ne on hyvä heitellä kampaajille ja manikyyriin, mutta vitosista en luovu!
Elän nyt vielä vuoden kaksikymppisen elämää ja aion muuten ottaa tästä vikasta vuodesta ilon irti. Onhan tässä tullutkin jo pari vuotta himmailtu, eli ei kun nasta lautaan. Sataset kiertoon ja vitoset taskuun. Tämä kaksikymppinen kuittaa ja kumartaa, toivottelee kaikille mukavaa viikkoa ihan vaan noin yleisesti, huomaatteko jo kuinka positiivinen olen??? Suukot ja halit, elämä alkaa tästä:)
Niin, me oltiin poistamassa niitä. Miehen sanoin. Nauratti koko ajatus, että nää nyt lähtee poistamaan kaikki rypyt rakkaudesta. No, ehkä siihen ei ihan yksi ilta riitä, mutta lupaava alku se ainakin on. Oli muuten todella hauskaa ja muistui taas mieleen sekin miksi tuon saman rakkaan kanssa on jaksanut olla näinkin kauan, niin ja miksi häntä vielä oikeasti rakavoi. Pitäisi vaan muistaa useammin! Pitäsi muistaa ottaa sitä yhteistä aikaa aina silloin tällöin koska se on todella tärkeää.
Silloin kun menee naimisiin ja pappi kysyy, tulee vastattua se tahdon. Myötä- ja vastamäessä, eikö se niin ole. Niin tahtoo olla toisen kanssa silloinkin kun se toinen ei ehkä ole ihan parhaimmillansa. Tahtoo olla myös silloin kun on. Sitähän se rakkaus ja toisen kunnioittaminen on. Haluta olla toisen kanssa, antamatta pienten vastoinkäymisten nujerruttaa. Mielestäni ja tämä on siis vain ja ainoastaan oma hlökohtainen mielipiteeni, nykyään erotaan aika suhteellisen helposti. Huomataan vaan, että jumalauta nytten se arki tuli ja veteli päin naama. Sitten ei sitä kestetä ja lähdetään. Tietysti minkälaista tahansa kohtelua ei tarvitse kenenkään katsoa ja hakatut yms. ovat ihan luku erikseen… Tarkoitan vaan ihan perus Maija ja Matti Meikäläisiä. Ei enää jakseta niitä vastamäkiä. Vai mistä kertoo avioerotilastot, ennen kai sitä oli kestettävä mitä vaan ja oltiin kun niin on kerran kirkossa sanottu. En tosiaan tiedä johtuuko se siitä että ihmiset vaan antaa helpommin periksi, mutta niin luulen. Eikä se kai kuitenkaan parane vaikka sen kumppanin vaihtaisi kuinka useasti, kun se arki silti joskus on aina vastassa. Joku joskus mulle sanoi, että hei kuule eihän ne eläimetkään ole yksiavioisia, jolloin muistin joutsenet. Ne valitsevat yhden kumppanin ja se on FOR LIFE. Että siinä meni senkin typeryksen teoria!
Itse ainakin olen sellainen ihminen, että kun meno alkaa olla liian tasaista ja tylsää, järjestän jonkun kriisin. Drama Queen vai miten se oli;) Täytyy saada jotain jännitystä elämään, ei kai, mutta niin se vaan menee. Huomaan sen vaan ikävä kyllä aina jälkikäteen. Olen myös vakuuttunut, että elän jonkinlaista kolmenkympin kriisi vaihetta. Sellaista kun katselee omaa elämäänsä ja miettii mitä menneistä vuosista on taka taskuun jäänyt. Sitten kun niitä mietii omasta mielestä ei mitään, mutta kun tutkii syvemmin asiaa ja avaa silmänsä huomaa, että ohoh kuinka paljon ja kuinka paljon huonommin asiat olisivat vaoineet mennäkkin. Varsinkin kun miettii niitä aikaisempi miessuhteitani, niin voi kamaluus, jos jonkun niitten tyyppien kanssa olisin, tätä blogia kirjoittelisin varmaan alakerran jätehuoneesta;)
Niin ja mikä parasta olen saanut Eemelin, siitä en voi kiittää ketään muuta kuin miestäni. Kauneimmasta asiasta minulle päällä maan. Mielestäni tänään kun olen taas mielessäni pohtinut näitä asioita on kirjoitus hyvä lopettaa erään erityisen viisan, elämänkoulu viisaan miehen sanoihin: Kuuntele sydämesi ääntä, niin et koskaan tee väärin. Niin, isäni sanoi minulle kun pohdin kaikennäköisiä asioita maan ja taivaan välillä, siinä ei tarvitse olla sen suurempi professori, kun tietää mistä puhuu.
Täytyy tunnustaa, että minulla ja miehellä on ollut aivan liian vähän aikaa toisillemme, ollaan oltu ihan liian väsyneitä, laitettu Eemelin tarpeet etusijalle (tietenkin), ei olla tajuttu ottaa aikaa toisillemme ja vaikka joskus olisi tajuttukin on jotain sattunut ettei aikaa sitten todellisuudessa ole ollutkaan. Eemeli menee tänään mummolaan, miehen vanhemmille yökylään. Meillä on siis kokonainen vuorokausi aikaa toisillemme. On varmaan outoa olla taas kaksin, tämä on siis kolmas kerta Empun syntymän jälkeen. Niin, kun ajattelee näin jälkikäteen kai sitä olisi vaikka voinut mennä leffassa käymään silloin tällöin, mutta ei me. Ollaan vaan intensiivisesti vahdittu, rakastettu ja hoivattu lastamme. Mutta kyllä rehellisyyden nimissä olisi pitänyt tehdä jotain muutakin. Onhan se vähän niinkin, että jos kukkaa ei kastele se vaan kuihtuu. Toivottavasti luvassa on hauska ilta ja toivottavasti univelkaa ei ole niin paljon, että koko aika menee nukkumiseen:) Tosin ei Emppu ole univelkaa aiheuttanut, mutta luulen että monia pienten lasten vanhempia vaivaa semmoinen perusväsy. Tiedä sitten mistä se tulee?
Mutta nyt ainakin kun Emppu itsenäisesti alkaa nousta tukia vasten ja muutenkin mennä kamalaa vauhtia joka paikkaan, voin vaan todeta että vahtimista ei voi hellittää hetkeksikään, miten ne onkin niin nopeita?? Emppu on alkanut jutskailemaan muutamia sanoja, esim. anna anna, murisee ja näyttää kädelle että tähän suuntaan se tavara tai makupala:) vilkutus ja taputus on tullut kuvioon ja mikä miehestä ja minusta on ihan paras ja hauskin on pojan jammailu kun mennään autolla jonnekkin. Se on tosi huvittavan näköistä, eilenkin kun käytiin mummolassa naurettiin koko matka hänen jameilleen, päätä nyökytellään rytmissä musiikin tai mainosten tahtiin, eikä aina ole väliksi tuleeko edes musiikkia. Perus juttu aina autossa, ei muualla.
Oltiin viikonloppu Empun kanssa toisessa mummolassa ja koko viikonloppu meni ilmojen puolesta rannalla. Olisi Helsingissäkin kiva aina tavata kavereita, mutta kun se aika menee aina niin nopeasti. Että sori vaan kaikki ystäväiseni. Viikonloppu on niin lyhyt.
Kohta kai täytyisi alkaa asennoitumaan siihen töihin menoon, hui kauheaa!! Kolme viikkoa aikaa. Mihin se aika katosikaan? Niin siitä on kohta kaksi vuotta aikaa kun huomasin olevani raskaana ja nyt jo on töihin lähdettävaä! Niin ja muistan kyllä kuinka hidasta ja tuskallista oli Vaahteramäkeä odottaa, tuntui kuin aika olisi jäänyt paikalleen. Nyt on jo iso poika ja kuukauden päästä vietetään ensimmäisiä synttäreitä. Mulla on vaan tuolla yläkerrassa ihan mustaa, todellinen musta-aukko. Oikeesti onko äitiys sulattanut aivoni? Sen kerron sitten muutaman viikon työn jäölkeen tai ainakin viimeistään siinä vaiheessa kun antavat minulle potkut, kune en mitään osaa tai tajua. Heh heh. Tai voihan olla niinkin, että nykyään osaan olla todella supertehokas sekä priorisoin asiat oikeaan järjestykseen ihan leikitin, sillä olenhan selvitynyt lapsenkin kanssa jo melkein vuoden. Ja se jos mikä opettaa! Alan pakkaamaan pikku-pupulaisen tavaroita ja sitten odottelen kampaamo aikaani. Kokonaiset kolme tuntia ihan vaan all by myself, mikä on luxusta mulle. Toivottavasti tulee kiva tukka, ajattelin vetästä jonkun aikas radikaalin, tässä tapauksessa se tarkoittaa aika lyhyttä, olen vaan niin kyllästynyt tähän mun pitkään tukkaan.
Niin onkohan se näin? Mietin vaan sitä siltä kannalta, että tavallaan aina kun ihminen vedetään äärimmillen sehän venyy ja sitten kun tilanne rauhoittuu kaikki palaa ennalleen. Vai onko näin? Kaikista asioistahan jää tavallaan taistelu haavat tai jopa arvet. Tämä seikka tuli mieleeni kun tuossa parvekkeella kävin ja meidän alakerran mies, hän on jo ihan varmasti jotain lähellä sataa, no ehkä kuitenkin kasikymppinen, mutta kuitenkin. Hän kävelee kaksinkerroin, en tiedä mikä hänen selässään on mutta hän kävelee äärimmäisen kumarassa. Hänen vaimona on kuitenkin paljon pirtsakamman näköinen. Ilkeä mielestäni miestä kohtaan. Mutta siinäpä se, minun mielestäni asia näyttää tältä. En tiedä heidän yhteiselämästään mitään. En tiedä miltä mies on nuorena näyttänyt tai mitä vaimolleen on tehnyt. Silti olen muodostanut jonkinnäköisen mielipiteen. Voihan olla, että mies on ollut kohtuuton vaimolleen vuosikaudet, mutta nyt kun on tavallaan “vaikeammassa kunnossa” kerää ne säälipisteet? Olen vaan kuullut muutaman kerran miten hänen vaimonsa puhuttelee häntä ja minusta se on kamalaa, mietin vaan että jos taistelu haavat ja arvet onkin niin syvät, että ne kostetaan tai niiden kanssa ei voida elää. Onko silloin järkevää olla yhdessä.
Ja väkisinkin sitä alkaa miettimään omia taisteluvammojaan, onko kaikki sittenkään sen arvoista. Naisethan ei tunnetusti unohda. Voisinko minä viidenkymmenen vuoden päästä (olettaen, että ollaan molemmat hengissä ja yhdessä) olla katkera. Helposti voisin. Olisinko ilkeä? Varmasti olisin. Onhan se niin, että oman elämämme säveltäjiähän olemme jokainen ja huomattavasti helpompi vaihtoehto on jäädä kuin lähteä. Ja miksi sitä lähtisikään kun ei ole syytä, mutta jos tulisi niin vaikeita ja pahoja paikkoja että olisi lähdettävä…
Jotenkin vaan siitä alakerran naisesta paistaa ne haavat, koska en usko että kukaan muutoin olisi niin kurja kumppaniaan kohtaan. Vai olisiko? Olen itse aika-ajoittain aikamoinen riihipiru, mutta niin on kumppanikin. Jotenkin sitä aina vaan jaksaa ylittää huonot ajat ja silti rakastaa. Mutta siinäpä pulma, kuinka kauan jaksaa vieteriukko katkeamatta? Jaa-a. Tähän analysointiin perustan vertaukseni vieteriukkoon ja parisuhteeseen;)Totuushan kuitenkin on, että sinä päivänä kun oman syntymä kotinsa oven sulkee, ei vielä tiedä kaikkea sitä mitä elämässä tulee tapahtumaan ja hyvä niinkin. Sitä ei vaan silloin arvosta kun sen oven laittaa kiinni. Mutta monia kertoja sen jälkeen kyllä. Ainakin allekirjoittanut. Joo ei ne mun vanhemmat sittenkään niin pahoja ollut kuin muistin!
Yllätysjuhlat miehelle, hyvin suunniteltu;) Siitä en kyllä ole ihan varma, mutta mies totesi vaan ettei minun kannata minkään salaisenpalvelun agentiksi ryhtyä. Niin yllätys ei siis ollut ihan yllätys, mutta mukavaa ainakin oli ja se kai on pääasia.
Juhlat vietettiin kahdelle kaverille samaan aikaan, jotta säästyisi hermot ja kaverit kun molemmilla suunnilleen samat. Äidit ja vaimot vaan erit, niin ja isätkin tietysti:) Kumma kyllä ilmatkin suosivat sinä päivänä. En jaksa raportoida yksityiskohtaisesti juhlasta, mutta ruokaa oli ja sen jälkeen juomaa. Siitähän voi sitten loppu illan päätellä varsin helposti. Vaikkakin täytyy todeta, että yllättävän selväjärkistä porukkaa oli ja kaikilla oli hauskaa, ettei perinteistä saunan takana kenenkään mukilointia harrastettu. Muuten vaan ördäiltiin. Itse etulinjassa. Tosin hillitysti sitäkin ja uskoo ken tahtoo.
Nyt vaan täsä odottelen luvattuja helteitä, saisi edes jonkinmoisen rusketuksen aikaiseksi. Pikkukakkonen on ihan loistavin keksintö sitten sähkön. Eemeliin ainakin uppoaa ja silloin on itsellä aikaa tehdä kaikkea tärkeää kuten tänne kirjoittelu. En tiedä, ei ole oikein mitään erityislaatuista tapahtunut. Kaikki on vähän niinkuin ennallaan ja tasaisen paksua. En hypi innosta mutta en ole myöskään myymässä valtakuntaani tai luvuttamassa kruunuani. Eli kaiketi siis kaikki hyvin. Oikeastaan odotan ja en odota töihin menoa. Sekin on vähän sellainen kaksiteräinen miekka. Itseni kannalta odotan, en niinkään Empun. Mulla on o alkanut mennä päivät sillä linjalle, että mietin jos hoitotäti onkin mielestäni aivan urpo ja osaako hän edes hoitaa lastani. Niin, kai ne on ammattilaisia, mutta mutta.. se pieni piru tossa olkapäällä kuiskailee…
Kaikki kuitenkin todennäköisessti menee ihan hyvin ja voi hoitotäti parkaa jos ei mene.
Ollaan lähdössä miehen siskon ja hänen perheensä kanssa syömään, että eiköhän tässä voisi alkaa kaunistautumaan vaikka se lie turhaa kun on niin pirun nätti ihan luonnostaan. Kyllä taas filmitähdet kadehtii. Useimmista valtakunnista merten takaa on katkeraa ja kateellista huutoa kuulunut;) Vaikea olla vaatimaton kun on niin mahdottoman hyvä!
Äitini mielestä aina silloin tällöin minua kohtaa elämässä onnenpotkut. Ja sehän tietysti johtuu siitä, että olen sunnuntaina syntynyt. Sunnuntai lapsi siis. Jos asia on näin, niin hyvä että päätin silloin sunnuntaina syntyä:) Mieheni on myös syntynyt sunnuntaina, siksihän meille kaikki onkin niin helppoa ja hienoa. Ainut huolen aiheeni tässä sunnuntai syntymisessä on se, että Emppu syntyi keskiviikkona joka on myös opiskeluajoilta jäänyt mieleeni pikkulauantaina. Saa nähdä mikä bilehile pojasta tästä syystä tulee.
Menen tänään kirjoittamaan työsopimuksen. Tässä työasiassa minulla kyllä kävi ihan uskomaton onnenkantamoinen. Hakijoita oli 80, mikä näin pienessä kaupungissa on suhteellisen paljon. Ja ottaen vielä huomioon, että olen ollut työelämästä ulkona kaksi vuotta. Luulen kuitenkin hanskaavani homman ihan ok, mutta pientä pelkoa takaraivossa kuitenkin on tai ehkä se onkin vain jännitystä tai jotain sellaista. Onneksi miehellä on kesäloma (joka alkoi tänään) ja voimme käydä läpi yleisempiä juttuja tietsikalla, koska mulla on oikeasti ihan kamala musta-aukko tietokeneen käytössä, kun en ole muuta kuin surffaillut ja sähköpostia laitellut. Voi siis tuottaa muutamia harmaita hiuksia kun täytyy tehdä jotain esityksia tms… Onneksi työ alkaa vasta 18.8 joten on tässä aikaa vielä vähän palautella asioita mieleen.
Eemeli on jo ihan isoa poikaa;) 14kg ja ihan täyttä lyijyä, voin vaan todeta että pojan kantaminen alkaa käydä työstä. Nousee jo tukea vasten seisomaan, mutta käveleminen ei kiinnosta pätkän vertaa. Aina kun häntä yrittää kävelyttää, poika vaan alkaa istumaan ja ei saa häntä nousemaan vaikka mikä olisi. En tiedä onko tämä sitten siitä johtuvaa kun olemme antaneet hänen mennä tuolla kävelykoneella. Kävelykone lähtee aika pian kyllä eläkkeellä. Juttua tulee hirmuisesti. Ei oikein ole selkeitä sanoja muuta kuin ne mistä jo joskus aiemminkin kirjoitin, mutta tavuja tulee paljon. Kissojen silittäminen on nyt in juttu. Kissat ei ole ehkä ihan yhtä innoissaan asioasta, mutta se ei poikaa hidasta.
Mun migreeni kohtaukset on menny tosi pahoiksi. Silloin ennen kun lähdettiin mökkiturneelle jouduin ambulanssilla sairaalaan ja sain sellaisen migreenicoctailin. Piru vieköön että olin kipeä. Kivut oli oikeesti niin kovat että itkin. Nyt oli taas tosi kova kohtaus perjantaina, mutta onneksi se on ohi. Muuten silloin kun jouduin sairaalaan, siinä puoli kolmen aikaan yöllä hoitaja tuli kysymään, että sattuuko minuun vielä ja enää sen coctailin jälkeen ei sattunut ja sanoin ei. Niin hoitaja törkkäsi laskun käteen ja sanoi että voit lähteä kotiin. Se olikin kivaa, ottaen huomioon ettei mulla ollut kuin pikkuinen kesämekko päällä ei tietokaan mistään alusvaatteista saati päälivaatetuksesta. Eipä siinä pääkivussa ollut osannut varautua ! Mutta ei siinä sinäänsä mitään, ei tuolla ollut liikenteessä ketään siihen aikaan ja taksissahan sitä sitten istuskelin. Oli vaan tosi alaston olo.
Nyt toivomaan ihania kesäilmoja ja nauttimaan kesästä!
Eka salaisuus siis paljastuu…. tiittittidiii.. tsimsalabim abrakadabra tai jotain sinne päin! Tää ei ole työtön vaan työpaikan saanut super täti! Enkä onneksi joutunut sinne siwan kassallekkaan. Vaikka hyvä duunihan sekin olisi ollut. Heh.
No vakavasti puheen hain yhtä paikkaa josta olin todella kiinnostunut. Ja se tärppii het. Niin kai sanoisivat kalamiehet:) Olen todella onnellinen ja tyytyväinen itseeni, ennen kaikkea itseeni ja voin vaan todeta, että egoni on paisunut uskomattomiin svääreihin. Toivottavasti en tipahda kovaa ja korkealta kun saan potkut mamma-aivojeni takia, heko heko.
Toisen salaisuuden voin paljastaa vasta parin ajan päästä, mutta ehei en ole raskaana, enkä aio enää koskaan ollakkaan sen verran on hormoonit tasapainottuneet, että aivoni kuulevat järjen ääntä…
Lomailusta kirjoittelen heti kun jaksan ja kivaa oli. Olen todella levännyt. Suukot ja halit kaikille ja koko maailmalle! ( EN ole humalassa! ) On vaan näitä päiviä kun kaikki hymyilyttää ja mikään ei pänni!
Huhhuh.. ja puuh ja lääh. Mitä kaikkea onkaan otettava mukaan kun lähtee pidemmäksi aikaa pois kotoa. Varsinkin Eemelin oikeastaan kaikki tavarat on roudattava mukaan ja niitähän riittä. Leluista syöttötuoliin. Onneksi pojat tulee pakulla niin onpahan ainakin tilaa mihin laittaa. Ennen lomaa on kaikki loma-stressistä—— pakkaus-stressiin, mutta palkinto kai odottaa sitten siellä sateenkaaren päässä.. Vaikka tuskin on tällä kertaa kultaa, muuta arvokasta ja arvostamisen arvoista kuitenkin. Kaiken kukkuraiseksi ne kivikautisetkin ilmoittelivat tulostaan juurikin aamulla, olen taas oudoksunut mielenmuutoksiani, mutta samasta vanhasta sairaudesta on siis kyse. Ennen vanhaan mulla ei ole ollut mitään herkkyys kysymystä näiden aikaan, nykyään on. Ilman tätäkin olisin voinut elää, mutta..
Tänään on ollut kylllä varsinaisesti perjantai 13. On sattunut kaikennäköistä kömmähdystä. Välillä olisi ihan tervetullutta vaan jäädä makaamaan sänkyyn koko päiväksi, ei voi sitäkään tehdä (ehkä ihan hyväkin) kun on tuo pikku-ukkeli, josta on huolehdittava satoi tai paistoi:) Lohdullista on sentään se, että illalla on sauna. Se parantaa paljon. Niin ja siellä mökilläkin on sauna, niin tämä pikku oranki saa saunoa vaikka yöt ja päivät. Sauna on oikeastaan ainut asia mitä nykyisessä asunnossamme kaipaisin. Saisihan tännekkin rakennettua (ja rakennus heppu isiliini kyllä sen varmasti kyhäisi kokoon), mutta uppoaa siihen rahaa ja toisaalta meidän perheessä minä olen ainoa saunoja, joten toistaiseksi se on ainakin ihan jäädytetty;)
Olen ihan koukussa Serraanoihin, katson joka aamu puolella silmällä, niinkuin nykyään joutuu kaiken tekemään puoli teholla ja toinen puolikas vahtii sitten poikaa haukkana. Mutta ne ukot on ihan ykkösiä, aina joku ymmärtää jotain väärin ja soppaan on sitä myöten selvä. Nauraa saa kyllä välillä vedet silmissä.
Eipä tässä muuta kuin hyvää lomaa meille ja ninnun ajatukset on pienellä parin viikon breikillä. Tilauksessa aurinkoa ja iloista mieltä!
Seuraava sivu »